Mitä meditaatio oikeastaan on? – Ajatusten virrasta läsnäoloon ja sisäiseen hiljaisuuteen
Meditaatio yhdistetään usein hiljaisuuteen, levollisuuteen ja tyhjään mieleen, vaikka todellisuus voi olla aivan toinen: ajatuksia syntyy, huomio harhailee ja ympäristön pienimmätkin äänet tuntuvat yhtäkkiä kuuluvan tavallista selvemmin. Mitä meditaatiossa siis oikeastaan harjoitellaan? Vuosituhansien aikana eri traditioissa kehittynyt meditaatio ei ole yksi menetelmä vaan joukko erilaisia harjoituksia, joita yhdistävät muun muassa huomion, tietoisuuden ja läsnäolon harjoittaminen.
Meditaatiosta on tullut viime vuosikymmeninä näkyvä osa länsimaista hyvinvointikulttuuria. Meditaatiosovellukset kulkevat puhelimessa, mindfulnessia harjoitetaan työpaikoilla ja kouluissa, ja erilaisia meditaatioharjoituksia löytyy joogastudioiden ohjelmista, retriiteiltä ja suoratoistopalveluista.
Samalla meditaatio on paljon nykyistä hyvinvointitrendiä vanhempi ilmiö, jonka juuret ulottuvat useisiin uskonnollisiin, filosofisiin ja kontemplatiivisiin eli hiljentymiseen, mietiskelyyn ja sisäiseen tarkasteluun perustuviin perinteisiin.
Ehkä juuri meditaation pitkä historia ja monet erilaiset muodot tekevät siitä vaikeasti yksiselitteisesti määriteltävän. Meditaatio voi tarkoittaa hengitykseen keskittyvää hiljaista harjoitusta, mantran toistamista, kehon tuntemusten havainnointia, myötätuntoon suuntautuvaa harjoitusta tai yhtä lailla kävelymeditaatiota.
Joissakin perinteissä meditaatio liittyy hengelliseen harjoitukseen ja maailmankatsomukseen, kun taas nykyisin se on löytänyt paikkansa myös aivan tavallisesta arjesta.
Meditoida voi muutaman minuutin aamulla ennen päivän alkamista, työpäivän lomassa, kävelyllä tai illalla ennen nukkumaanmenoa.
Harjoitus ei välttämättä vaadi edes erityistä tilaa, asentoa tai rituaalia, vaan meditaatiota voi harjoittaa myös osana tavallista arkea suuntaamalla huomion tietoisesti tähän hetkeen ja siihen, mitä nyt tapahtuu.
Mielikuva meditaatiosta on silti usein hämmästyttävän samanlainen: hiljainen tila, paikallaan istuva ihminen ja levollinen mieli. Todellinen harjoitus ei välttämättä ala mistään näistä. Mieli voi olla levoton, ajatuksia voi tulla toinen toisensa perään ja jo muutama minuutti oman huomion äärellä voi paljastaa, kuinka paljon tietoisuudessa tapahtuu silloinkin, kun ihminen näyttää ulospäin olevan täysin tekemättä mitään.
Siksi kysymys mitä meditaatio on on lopulta kiinnostavampi kuin miltä se ensiksi kuulostaa. Yhden tekniikan sijaan sen takaa avautuu joukko erilaisia harjoituksia, vuosituhansien historiaa ja erilaisia käsityksiä siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen pysähtyy hetkeksi tarkastelemaan omaa mieltään ja suuntaamaan tietoisesti huomiotaan.
Mitä meditaatio oikeastaan on?
Meditaatiolle ei ole yhtä ainoaa määritelmää, sillä sanan alle mahtuu suuri joukko eri aikoina ja erilaisissa uskonnollisissa, filosofisissa ja myöhemmin myös maallisissa yhteyksissä kehittyneitä harjoituksia. Yhteistä monille niistä on huomion tietoinen suuntaaminen ja oman kokemuksen havainnointi. Huomion kohteena voi olla esimerkiksi hengitys, kehon tuntemus, ääni, mantra tai mielikuva, kun taas toisissa harjoituksissa huomio pidetään avoimempana ja tietoisuuteen nousevia ajatuksia, tunteita ja aistimuksia tarkastellaan ilman tiettyä yksittäistä kohdetta.
Meditaatio ei siksi tarkoita yhtä tiettyä asentoa tai tapaa olla hiljaa. Sitä voidaan harjoittaa istuen, maaten tai liikkeessä, silmät suljettuina tai avoinna, ohjatusti tai ilman ohjausta. Myös harjoituksen tarkoitus vaihtelee: yhdessä perinteessä meditaatio voi liittyä hengelliseen kasvuun tai syvempään itsetuntemukseen, toisessa myötätunnon harjoittamiseen ja nykyisessä sekulaarissa ympäristössä esimerkiksi huomion ja tietoisen läsnäolon harjoittamiseen.
Juuri tämä monimuotoisuus tekee meditaatiosta hankalan puristaa yhteen määritelmään. Sen sijaan, että meditaatiota ajattelisi yhtenä tekniikkana, sitä voi tarkastella harjoitusten joukkona, jossa ihmisen suhde omaan huomioonsa ja tietoisuuteensa on keskeisessä asemassa.
Meditaation juuret ulottuvat muinaiseen Intiaan
Meditaatiolle ei voida osoittaa yhtä yksittäistä syntyhetkeä tai keksijää, mutta sen historia ulottuu vähintään useiden vuosituhansien taakse.
Monien nykyisin meditaatioksi kutsuttujen harjoitusten keskeiset historialliset juuret johtavat muinaiseen Intiaan, jossa mielen, keskittymisen ja tietoisuuden harjoittamiseen liittyviä ajatuksia alkoi esiintyä varhaisissa uskonnollisissa ja filosofisissa traditioissa.
Kirjallisissa lähteissä meditaatioon liittyviä ajatuksia tunnetaan jo ensimmäiseltä vuosituhannelta ennen ajanlaskun alkua, muun muassa varhaisista Upanishadeista.
Harjoitukset ovat todennäköisesti tätäkin vanhempia, sillä suulliset traditiot edelsivät niiden kirjallista tallentamista.
Ensimmäisen vuosituhannen eaa. jälkipuoliskolla Intiassa kehittyneet buddhalaiset ja jainalaiset traditiot toivat omat meditaatioharjoituksensa osaksi tätä jo monimuotoista kenttää. Buddhalaisuuden levitessä seuraavien vuosisatojen aikana Intiasta muualle Aasiaan meditaatioperinteet kulkivat mukana Kiinaan, Kaakkois-Aasiaan, Tiibetiin ja edelleen esimerkiksi Koreaan ja Japaniin, jossa ne muotoutuivat paikallisten kulttuurien ja traditioiden vaikutuksesta edelleen.
Yksi tätä historiallista matkaa kuvaavista käsitteistä on sanskritin dhyāna. Buddhalaisuuden levitessä käsitekin matkasi kielestä toiseen: sanskritin dhyāna sai Kiinassa muodon chan ja Japanissa zen. Nykyisin ympäri maailmaa tunnettu zen on siten osa paljon pidempää kielellistä ja filosofista jatkumoa.
Itse sana meditaatio kulkee kuitenkin eri reittiä. Sen kielelliset juuret ovat latinassa: meditatio ja verbi meditari liittyvät mietiskelyyn, pohdiskeluun ja ajatuksen harjoittamiseen. Nykyisessä meditaation käsitteessä kohtaavatkin tavallaan kaksi historiaa: länsimaisesta kieliperinteestä peräisin oleva sana ja monet harjoitukset, joiden keskeiset historialliset kehityslinjat johtavat Aasian vanhoihin uskonnollisiin ja filosofisiin traditioihin.
Meditaatio ei silti ole ollut vain yhden uskonnon tai kulttuurin tapa hiljentyä. Myös esimerkiksi kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin piirissä on kehittynyt omia rukouksen, mietiskelyn ja sisäisen hiljentymisen perinteitä.
Kristillisessä hiljaisessa rukouksessa ihminen voi esimerkiksi vetäytyä ulkoisista ärsykkeistä, suunnata huomionsa rukoukseen tai toistaa sanaa tai rukouslausetta – piirteitä, joissa on yhtymäkohtia moniin meditaatioharjoituksiin.
Tarkoitus ja uskonnollinen merkitys voivat kuitenkin olla erilaisia, eikä eri traditioiden harjoituksia siksi ole mielekästä niputtaa yhdeksi ja samaksi meditaatiomenetelmäksi.
Moderniin länsimaiseen arkeen meditaatio ei puolestaan siirtynyt yhdessä hetkessä eikä sellaisenaan yhdestä vanhasta traditiosta.
Aasialaisten meditaatioperinteiden leviäminen länteen, joogan kansainvälistyminen sekä myöhemmin psykologian ja lääketieteen kiinnostus meditaatioon ovat vaikuttaneet siihen, miten sitä nykyisin harjoitetaan ja ymmärretään.
Yksi tämän kehityksen tunnetuimmista esimerkeistä on mindfulness, jonka nykyiset maalliset sovellukset ovat saaneet vaikutteita erityisesti buddhalaisista harjoitusperinteistä ja jota on sittemmin sovellettu muun muassa terveydenhuollossa, psykologiassa ja stressinhallinnassa.
Samalla meditaatio on siirtynyt luostareista ja hengellisistä yhteisöistä osaksi aivan tavallista arkea. Sitä harjoitetaan edelleen uskonnollisten ja hengellisten traditioiden yhteydessä, mutta myös joogastudioilla ja retriiteillä, kotona ennen muun perheen heräämistä, työpäivän tauolla, kävelyllä tai puhelimen sovelluksen ohjaamana.
Vuosituhansien aikana harjoitusten muodot, tavoitteet ja ympäristöt ovat muuttuneet, mutta niiden keskellä säilyy kiinnostava ja hyvin inhimillinen kysymys: mitä tapahtuu, kun ihminen pysähtyy ja suuntaa tietoisesti huomionsa?
Jooga ja meditaatio – yhdessä, mutta eivät erottamattomat
Joogan ja meditaation historia kietoutuu monin tavoin yhteen. Nykyisessä länsimaisessa hyvinvointikulttuurissa jooga mielletään helposti ennen kaikkea fyysiseksi harjoitukseksi ja meditaatio siitä erilliseksi hiljentymisen hetkeksi, mutta joogan vanhoissa filosofisissa traditioissa tällainen jako ei ole yhtä selvä. Kehon, hengityksen, huomion ja mielen harjoittaminen ovat kuuluneet saman laajemman harjoitusperinteen piiriin, ja meditaatiolla on ollut joogafilosofiassa keskeinen asema.
Tunnetussa Patañjalin Yoga Sutrassa joogan harjoitus kuvataan kahdeksanosaisena polkuna, jossa fyysiset asennot eli asanat muodostavat vain yhden osan. Mukana ovat myös hengityksen säätely eli pranayama, aistien vetäminen ulkoisista kohteista, keskittyminen ja meditaatio sekä lopulta samadhi, jota on kuvattu syvän keskittymisen tai tietoisuuden tilaksi. Tästä näkökulmasta meditaatio ei ole joogaan myöhemmin liitetty lisä, vaan kuuluu sen filosofisen historian ytimeen.
Joogan ja meditaation yhteinen historia ei kuitenkaan tarkoita, että niiden pitäisi nykyisin kulkea aina käsi kädessä. Meditaatiota harjoitetaan lukuisissa perinteissä ja täysin joogasta riippumatta, aivan kuten nykyjoogaa voi harjoittaa ilman erillistä meditaatioharjoitusta. Toiselle jooga voi olla väylä meditaatioon, toiselle fyysinen harjoitus ja kolmannelle meditaatio voi löytyä kokonaan joogan ulkopuolelta.
Niiden polut voivat kohdata – mutta missään nimessä niiden ei tarvitse.
Hiljaisuus ei välttämättä tunnukaan hiljaiselta
Meditaatio voi näyttää ulospäin yksinkertaiselta: ihminen istuu paikallaan eikä näennäisesti tee juuri mitään. Ensimmäinen hiljainen meditaatiohetki voi kuitenkin tuntua oman pään sisällä kaikkea muuta kuin hiljaiselta ja seesteiseltä.
Mieleen saattaa nousta päivän tavallinen ajatusvirta: mitä pitäisi ostaa kaupasta, muistinko vastata siihen viestiin tai mitä teen tämän jälkeen. Kun huomio ei enää jatkuvasti siirry tekemisestä ja ärsykkeestä seuraavaan, myös ympäristö saattaa tuntua muuttuvan äänekkäämmäksi.
Yhtäkkiä huomaa vieressä istuvan hengityksen, kellon tikityksen, askeleet ikkunan takana tai kaukaa kantautuvan liikenteen äänen. Seuraavaksi huomion saattaa vaatia oma keho: nenää kutittaa, jalka puutuu tai vatsa päättää ilmoittaa olemassaolostaan äänekkäästi kuristen juuri silloin, kun huoneessa on täysin hiljaista. Samaan aikaan uusia ajatuksia syntyy jatkuvasti, ja se on täysin normaalia.
Meditaatiossa ajatuksia ei tarvitse yrittää väkisin estää. Ne voi huomata ja tiedostaa ja antaa niiden sitten jatkaa kulkuaan. Meditaatio-ohjauksissa tätä kuvataan usein mielikuvalla taivaalla kulkevista pilvistä: ajatus saa tulla näkyviin ja soljua sitten ohitse. Harjoitusten myötä irti päästäminen voi helpottua ja huomion palauttaminen tähän hetkeen muuttua tutummaksi.
Meditaation tavoitteeksi ei siksi kannata asettaa täydellisen tyhjää mieltä. Harjoituksesta riippuen huomio voidaan palauttaa esimerkiksi hengitykseen, kehon tuntemuksiin, mantraan tai ääneen aina uudelleen sen jälkeen, kun sen huomataan harhailleen. Juuri tämä huomaaminen on olennainen osa harjoitusta: huomio karkaa, se huomataan ja se palautetaan.
Ja joskus kaiken tämän keskeltä voi löytyä myös se, mitä meditaatiolta ehkä alun perin lähdettiin etsimään – hetki sisäistä hiljaisuutta. Ei välttämättä ajatuksettomana tyhjyytenä, vaan kokemuksena siitä, ettei jokaiseen mieleen nousevaan ajatukseen tai ympäristön ärsykkeeseen tarvitse reagoida. Harjoituksen myötä tällainen pysähtymisen kokemus voi tulla tutummaksi, ja siihen voi oppia palaamaan myös meditaatiohetken ulkopuolella.
Meditaatiota voi harjoittaa monella tavalla
Meditaatiosta puhutaan usein kuin se olisi yksi tietty harjoitus, vaikka saman käsitteen alle mahtuu hyvin erilaisia tapoja suunnata huomiota ja työskennellä tietoisuuden kanssa. Yhdessä harjoituksessa huomio voi levätä hengityksessä, toisessa toistetaan mantraa ja kolmannessa tarkkaillaan avoimesti ajatuksia, tunteita ja kehon aistimuksia. Meditaatio ei myöskään aina tarkoita paikallaan istumista, vaan sitä voidaan harjoittaa myös kävellen tai muun tietoisen liikkeen yhteydessä.
Yksi tunnetuimmista muodoista on keskittyneen huomion meditaatio (focused attention meditation), jossa huomio suunnataan valittuun kohteeseen, kuten hengitykseen, ääneen tai kehon tuntemukseen. Kun huomataan huomion siirtyneen muualle, se palautetaan harjoituksen kohteeseen.
Avoimen havainnoinnin meditaatiossa (open monitoring meditation) huomio ei puolestaan kiinnity samalla tavalla yhteen kohteeseen, vaan tietoisuuteen nousevia ajatuksia, tunteita, ääniä ja muita kokemuksia havainnoidaan niiden ilmaantuessa.
Mantrameditaatiossa huomion tukena käytetään toistettavaa sanaa, lausetta tai äännettä. Intialaisissa japa-harjoituksissa mantran toistoa voidaan rytmittää malan eli helmistä koostuvan rukous- ja meditaationauhan avulla. Perinteisessä malassa on tavallisesti 108 helmeä sekä muista erottuva guru- tai meruhelmi. Harjoituksen aikana sormet siirtyvät helmi helmeltä samalla, kun mantraa toistetaan, jolloin mala auttaa seuraamaan toistojen määrää. Helmet eivät siis varsinaisesti mittaa meditaation kestoa, vaikka yhden kierroksen tekemiseen luonnollisesti kuluukin tietty aika.
Nykyisin mala on löytänyt tiensä myös harjoituksen ulkopuolelle: mala-kaulakoruja ja -rannekoruja käytetään suosittuina asusteina erityisesti jooga- ja boheemeissa tyyleissä. Moni saattaakin tuntea malan nykyisin paremmin koruna kuin perinteisen japa-harjoituksen välineenä.
Toisenlaisen lähestymistavan tarjoaa rakastavan ystävällisyyden eli metta-meditaatio, jossa harjoitetaan hyväntahtoisuuden ja myötätunnon suuntaamista esimerkiksi itseä ja muita kohtaan.
Kehomeditaatioissa ja body scan -harjoituksissa huomio puolestaan kulkee kehon eri osissa ja niiden tuntemuksissa. Myös visualisaatiota, ääntä ja ohjattuja mielikuvia voidaan käyttää osana erilaisia meditaatioharjoituksia.
Kävelymeditaatiossa liike on osa itse harjoitusta. Huomio voidaan suunnata esimerkiksi askelten rytmiin, jalkapohjien tuntemuksiin, hengitykseen tai kehon liikkeeseen. Kävelymeditaatio muistuttaa samalla siitä, ettei meditaation tarvitse tapahtua silmät suljettuina tyynyllä istuen. Joillekin liike voi olla luontevampi tapa harjoittaa huomion suuntaamista ja tietoista läsnäoloa kuin paikallaanolo.
Meditatiivinen kokemus voi syntyä myös hyvin arkisen tekemisen keskellä. Kävely, tiskaaminen, ruoanlaitto tai vaikkapa puutarhatyöt voivat muuttua hetkiksi, joissa huomio ei ole seuraavassa tehtävässä tai jatkuvassa ajatusvirrassa vaan siinä, mitä juuri nyt tapahtuu: veden lämpö käsissä, veitsen liike leikkuulautaa vasten, askelten rytmi tai ympäristön äänet.
Tällainen tietoinen tekeminen ei välttämättä ole meditaatiota samassa merkityksessä kuin muodollinen meditaatioharjoitus, mutta siinä voidaan harjoittaa monia samoja huomion ja läsnäolon taitoja.
Samalla lähestytään mindfulnessia eli tietoista läsnäoloa – käsitettä, joka liittyy läheisesti meditaatioon, mutta ei tarkoita aivan samaa asiaa.
Erilaiset menetelmät myös limittyvät, eikä kaikkia meditaatioharjoituksia voida sijoittaa siististi vain yhteen kategoriaan. Olennaisempaa kuin löytää yhtä ”oikeaa” meditaatiotapaa on ymmärtää, mitä kyseisessä harjoituksessa tehdään, mihin huomio suunnataan ja mitä harjoituksella tavoitellaan.
Meditaatio ja rentoutuminen kulkevat hyvinvointipuheessa usein rinnakkain, eikä ihme. Rauhallinen hengitys, hiljainen tila ja hetkeksi pysähtyminen voivat saada kehon ja mielen rauhoittumaan, ja monelle juuri rentoutumisen tunne on yksi meditaation miellyttävimmistä kokemuksista. Rentoutuminen ja meditaatio eivät kuitenkaan tarkoita samaa asiaa.
Rentoutumisen tavoitteena on yleensä jännityksen ja vireystilan laskeminen sekä levollisemman olon saavuttaminen. Meditaatiossa tarkoitus voi harjoituksesta riippuen olla aivan toinen: huomion suuntaaminen, oman kokemuksen havainnointi, tietoisuuden harjoittaminen, mantran toistaminen tai esimerkiksi myötätunnon kehittäminen. Rentoutuminen voi seurata harjoituksesta, mutta sen ei tarvitse olla harjoituksen varsinainen tavoite.
Eikä meditaatio aina edes tunnu rentouttavalta. Hiljentyessä voi huomata levottomuutta, kärsimättömyyttä, surua, ärtymystä tai kehollista epämukavuutta, jotka tekemisen ja ulkoisten ärsykkeiden keskellä ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Jos meditaatiolta odottaa ennen kaikkea seesteistä oloa, tällainen kokemus voi tuntua yllättävältä – jopa siltä, että harjoitus on jotenkin epäonnistunut. Epämiellyttävä kokemus ei kuitenkaan itsessään kerro siitä, onko meditaatio onnistunut tai epäonnistunut.
Ehkä yksi olennaisista eroista löytyykin juuri tästä: rentoutusharjoituksessa oloa pyritään tavallisesti ohjaamaan kohti rauhoittumista, kun taas meditaatiossa voidaan harjoitella olemaan tietoisesti sen äärellä, mitä tässä hetkessä jo tapahtuu. Joskus se on syvä levollisuus. Toisinaan se voi olla ajatusten vilinää, levottomuutta tai tunne, ettei mieli rauhoitu lainkaan.
Meditaation ei siis tarvitse tuntua rentouttavalta ollakseen meditaatiota. Samalla juuri tähän liittyy kysymys, josta meditaation yhteydessä puhutaan huomattavasti vähemmän: mitä jos hiljentyminen ei tunnukaan hyvältä – ja voiko meditaatiolla olla myös haitallisia vaikutuksia?
Mindfulness ja meditaatio kulkevat nykyisessä hyvinvointipuheessa niin usein rinnakkain, että sanoja käytetään toisinaan lähes toistensa synonyymeina. Ne eivät kuitenkaan tarkoita aivan samaa asiaa. Mindfulnessilla eli tietoisella läsnäololla tarkoitetaan huomion suuntaamista siihen, mitä tässä hetkessä tapahtuu – omissa ajatuksissa, tunteissa, kehossa ja ympäristössä – pyrkien havainnoimaan kokemusta ilman välitöntä arvottamista.
Mindfulnessia voidaan harjoittaa meditaatiossa, jolloin puhutaan mindfulness-meditaatiosta, mutta tietoinen läsnäolo ei edellytä varsinaista meditaatiohetkeä. Sitä voi harjoittaa myös tavallisen päivän keskellä: kävellessä, syödessä, keskustellessa tai vaikka tiskatessa huomion voi tietoisesti palauttaa siihen, mitä juuri nyt tekee, tuntee ja havaitsee. Tässä mielessä mindfulness liittyy läheisesti edellä kuvattuun meditatiiviseen arkiseen tekemiseen.
Ero toimii myös toiseen suuntaan. Kaikki meditaatio ei ole mindfulness-meditaatiota. Mantran toistamiseen, visualisaatioon, keskittyneeseen huomioon tai esimerkiksi hengelliseen harjoitukseen perustuvalla meditaatiolla voi olla erilainen rakenne ja tavoite. Meditaatio on siis laaja joukko erilaisia harjoituksia, kun taas mindfulness kuvaa tietoisen läsnäolon tapaa, jota voidaan harjoittaa sekä meditaatiossa että sen ulkopuolella.
Mindfulnessin historialliset juuret liittyvät erityisesti buddhalaisiin harjoitusperinteisiin, mutta nykyinen länsimainen mindfulness on saanut myös maallisia sovelluksia. Yksi tämän kehityksen tunnetuimmista henkilöistä on yhdysvaltalainen molekyylibiologi Jon Kabat-Zinn, joka käynnisti vuonna 1979 Massachusettsin yliopiston lääketieteellisessä koulussa stressinhallintaohjelman. Siitä kehittyi myöhemmin Mindfulness-Based Stress Reduction eli MBSR, jossa mindfulness-harjoituksia alettiin soveltaa terveydenhuollon yhteydessä. MBSR vaikutti osaltaan siihen, että mindfulnessista tuli myös tieteellisen tutkimuksen kohde ja että sen maalliset sovellukset levisivät myöhemmin laajasti esimerkiksi terveydenhuoltoon ja psykologiaan.
Kun mindfulness irrotetaan meditaatiotyynyltä keskelle tavallista päivää, sen perusajatus voi näyttää hyvin yksinkertaiselta. Huomio voidaan hetkeksi tuoda automaattisesta tekemisestä siihen, miltä lämmin vesi tuntuu käsissä, miltä ruoka maistuu, mitä kehossa tapahtuu tai mitä toinen ihminen todella sanoo. Tarkoituksena ei ole tehdä jokaisesta tiskivuoresta meditaatioharjoitusta, vaan huomata, että tietoista läsnäoloa voi harjoittaa myös siellä, missä elämä muutenkin tapahtuu.
Mitä meditaatiosta oikeastaan voidaan tietää?
Meditaatiota on harjoitettu tuhansia vuosia, mutta länsimainen tiede kiinnostui sen vaikutuksista laajemmin vasta paljon myöhemmin. Asetelma itsessään on kiinnostava. Ihmiset ovat sukupolvesta toiseen kehittäneet ja harjoittaneet erilaisia tapoja työskennellä huomion, tietoisuuden ja mielen kanssa kauan ennen kuin niiden vaikutuksia voitiin mitata laboratorioissa, kuvantaa aivoista tai vertailla kontrolliryhmiin.
Se ei tarkoita, että vuosituhansia vanha harjoitus olisi toimiva vain siksi, että se on vanha. Mutta myöskään se, ettei jotakin vaikutusta ole vielä pystytty osoittamaan tutkimuksessa, ei automaattisesti tarkoita, ettei ilmiötä olisi olemassa.
Tiede tarvitsee mitattavia kysymyksiä, riittävän laadukkaita tutkimusasetelmia ja tuloksia, joita voidaan toistaa. Ihmisen sisäinen kokemus ei aina taivu niihin ongelmitta.
Viime vuosikymmeninä meditaatiota ja mindfulnessia on tutkittu runsaasti. Tutkimuksissa erilaisia harjoituksia on yhdistetty muun muassa koetun stressin, ahdistuneisuus- ja masennusoireiden sekä kivun lievittymiseen, ja tutkimusta on tehty myös unen, tarkkaavaisuuden, verenpaineen ja muun hyvinvoinnin yhteydessä.
Tulokset vaihtelevat, eikä niiden perusteella voida luvata, että sama harjoitus vaikuttaisi samalla tavalla jokaiseen ihmiseen.
Mutta tarvitseeko jokaisen meditaatiohetken edes tuottaa mitattavaa hyötyä ollakseen merkityksellinen? Entä mitä tapahtuu silloin, kun ihminen yksinkertaisesti pysähtyy hetkeksi, hengittää ja antaa itselleen luvan olla tekemättä mitään?
Myös tutkimuksen käyttämä sana meditaatio ansaitsee lähempää tarkastelua. Onko tutkimuksessa harjoitettu mindfulness-meditaatiota, mantraa vai keskittynyttä huomiota? Onko kyse muutaman minuutin päivittäisestä harjoituksesta vai useita viikkoja kestävästä ohjelmasta? Ovatko osallistujat terveitä vai esimerkiksi kivusta tai mielialaoireista kärsiviä? Ja verrataanko harjoitusta siihen, ettei tehdä mitään, vai johonkin toiseen aktiiviseen menetelmään? Kun otsikossa lukee “tutkimuksen mukaan meditaatio…”, ensimmäinen kiinnostava kysymys kuuluukin: mitä tässä tutkimuksessa oikeastaan kutsuttiin meditaatioksi?
Tunnetussa vuonna 2014 julkaistussa systemaattisessa katsauksessa ja meta-analyysissa tarkasteltiin 47 satunnaistettua tutkimusta ja yhteensä 3 515 osallistujaa.
Mindfulness-meditaatio-ohjelmista löytyi kohtalaista näyttöä ahdistuneisuus- ja masennusoireiden sekä kivun lievittymisestä, kun taas monien muiden tutkittujen vaikutusten näyttö jäi vähäisemmäksi. Tulokset eivät myöskään osoittaneet meditaatio-ohjelmien olevan järjestelmällisesti muita aktiivisia hoitoja parempia.
Mutta ehkä kiinnostavin kysymys alkaa vasta siitä: Mittaammeko meditaatiossa aina oikeita asioita? Verenpaine, oirepisteet, unen määrä ja stressikyselyiden tulokset voidaan muuttaa numeroiksi.
Paljon vaikeampaa on mitata sitä, onko ihmisen suhde omiin ajatuksiinsa muuttunut, huomaako hän aikaisemmin oman kuormittumisensa, kykeneekö hän pysähtymään ennen automaattista reaktiota tai kokeeko hän yhteyden itseensä erilaisena kuin ennen.
Tieteellisen tutkimuksen tehtävä ei ole vahvistaa vanhoja perinteitä oikeiksi eikä vanhojen perinteiden tehtävä ole korvata tiedettä.
Ehkä kiinnostavinta onkin se, mitä tiede ja vuosituhansia vanhat harjoitusperinteet voivat vielä oppia toisiltaan. Meditaation kohdalla avoimia kysymyksiä riittää edelleen.
Onko meditaatio sama asia kuin rentoutuminen?
Meditaatioon liitetään vahvasti ajatus rauhoittumisesta. Mielikuvissa siihen kuuluvat hiljaisuus, levollinen hengitys ja vähitellen tyyntyvä mieli, eikä yhteys ole täysin tuulesta temmattu. Meditaatio voi tuntua syvästi rentouttavalta, ja rauhoittuminen voi olla yksi harjoituksen aikana syntyvistä kokemuksista. Silti meditaatio ja rentoutuminen eivät ole sama asia.
Rentoutusharjoituksen tarkoituksena on tavallisesti auttaa kehoa ja mieltä siirtymään kohti levollisempaa tilaa. Keinoina voidaan käyttää esimerkiksi hengitystä, kehon jännittämistä ja rentouttamista, mielikuvia tai rauhallista ohjausta.
Meditaatiossa lähtökohta voi olla toisenlainen. Harjoituksesta riippuen huomio voidaan suunnata hengitykseen, mantraan tai kehon tuntemuksiin, tietoisuuteen nousevia kokemuksia voidaan havainnoida avoimesti tai harjoitus voi liittyä esimerkiksi myötätunnon kehittämiseen tai hengelliseen perinteeseen. Tavoitteena ei silloin välttämättä ole muuttaa senhetkistä olotilaa toiseksi.
Tämä ero tulee näkyväksi ehkä juuri silloin, kun meditaatio ei tunnukaan erityisen rentouttavalta. Paikallaan istuminen voi tehdä levottomuuden aikaisempaa selvemmäksi, mieli saattaa käydä vilkkaana ja kehossa voi tuntua jännitystä tai epämukavuutta.
Myös tunteita voi nousta tietoisuuteen tavalla, johon ei päivän tekemisen ja jatkuvien ärsykkeiden keskellä ole kiinnittänyt huomiota. Harjoitus ei tällöin välttämättä ole epäonnistunut. Se voi yksinkertaisesti tehdä havaittavaksi jotakin, mikä oli jo olemassa.
Juuri tässä meditaation ja rentoutumisen välinen ero muuttuu kiinnostavaksi. Jos harjoituksen onnistumista arvioidaan vain sen perusteella, kuinka rauhallinen olo sen jälkeen on, meditaatiolle asetetaan tavoite, jota kaikilla meditaatiomuodoilla ei edes ole. Hiljainen hetki voi päättyä levollisuuteen, mutta yhtä hyvin sen aikana voidaan kohdata ajatusten vilinää, kärsimättömyyttä tai voimakkaitakin tunteita.
Meditaatio ei aina pyri viemään pois siitä, mitä ihminen kokee, vaan voi päinvastoin tuoda hänet lähemmäksi sitä.
Tästä seuraa myös tärkeä näkökulma, joka jää meditaation hyödyistä puhuttaessa helposti vähemmälle huomiolle. Jos hiljentyminen voi tehdä näkyväksi myös vaikeita ajatuksia, tunteita ja kokemuksia, meditaatiota ei ole perusteltua kuvata kaikille ja kaikissa tilanteissa automaattisesti harmittomana hyvinvointiharjoituksena.
Sen mahdollisia haastavia kokemuksia ja haittoja on alettu myös tutkia – ja ne ansaitsevat oman paikkansa meditaatiosta käytävässä keskustelussa.
