Kun itsensä kehittäminen alkaa muistuttaa itsensä korjaamista
Uusi vuodenaika herättää helposti halun aloittaa alusta: liikkua enemmän, syödä paremmin, käyttää aikansa viisaammin ja saada elämänsä jälleen järjestykseen. Mutta mistä tunnistamme, kumpuaako muutoksen kaipuu aidosta halusta voida hyvin – vai hiljaisesta ajatuksesta, ettemme tällaisina vielä riitä?
Syksyn alkaessa ilmassa tuntuu usein erityinen uuden alun energia. Kesän vapaampi rytmi vaihtuu arkeen, kalenterit täyttyvät ja elämä alkaa jälleen asettua tuttuihin raameihinsa. Samalla moni huomaa suunnittelevansa uusia harrastuksia, hyvinvointirutiineja ja elämäntapamuutoksia.
Tällä kertaa liikun säännöllisesti. Menen aikaisemmin nukkumaan. Syön terveellisemmin. Käytän vähemmän aikaa puhelimella. Olen järjestelmällisempi, rauhallisempi ja tehokkaampi.
Toiveissa ei ole mitään väärää. Uuden oppiminen, omasta terveydestä huolehtiminen ja itselle merkityksellisten tavoitteiden asettaminen voivat tuoda elämään iloa, energiaa ja suuntaa. Ihmisellä saa olla unelmia. Hän saa haluta muutosta ja tavoitella jotakin, mitä hänen elämässään ei vielä ole.
Joskus kaiken tämän alle kätkeytyy kuitenkin toinen, paljon hiljaisempi viesti:
Kunhan vielä muutun hieman, olen viimein riittävän hyvä.
Itsensä kehittämisen ja itsensä korjaamisen välinen raja ei aina näy ulospäin. Kaksi ihmistä voi tehdä täsmälleen saman muutoksen aivan eri lähtökohdista. Toinen aloittaa uuden harrastuksen, koska se tuottaa iloa ja tuntuu omalta. Toinen tekee sen, koska kokee nykyisen kehonsa, arkensa tai persoonansa vääränlaiseksi.
Ratkaisevaa ei välttämättä ole se, mitä teemme, vaan se, miten puhumme itsellemme matkalla kohti muutosta.
Kun elämästä tulee loputon ennen-kuva
Elämme kulttuurissa, jossa keskeneräisyytemme on myös markkina. Meille tarjotaan jatkuvasti ratkaisuja siihen, kuinka voisimme olla kauniimpia, hoikempia, energisempiä, järjestelmällisempiä, tuottavampia ja henkisesti tasapainoisempia.
Meille ei kuitenkaan myydä ainoastaan tuotteita, palveluita ja menetelmiä. Samalla meille myydään mielikuvaa ihmisestä, jollaisiksi meidän pitäisi niiden avulla muuttua. Hän herää aikaisin ja nukkuu silti riittävästi. Hänen kotinsa on levollinen, kehonsa hyvinvoiva, mielensä kirkas ja arkensa hallinnassa. Hänellä on aikaa työlle, liikunnalle, ihmissuhteille, palautumiselle ja itsensä toteuttamiselle – ja kaiken tämän keskellä hän näyttää yhä huolettomalta.
Kun tällaista kuvaa katsoo riittävän pitkään, oma tavallinen elämä alkaa helposti näyttää puutteelliselta.
Ennen ja jälkeen -kuvat eivät enää rajoitu ulkonäköön. Myös kodeista, aamurutiineista, ruokavalioista, ihmissuhteista ja jopa tavasta levätä rakennetaan muutoskertomuksia. Ensin elämä on hieman hallitsematonta, sotkuista ja keskeneräistä. Sitten löydämme oikean menetelmän, tuotteen tai rutiinin – ja kaikki asettuu paikoilleen.
Harvemmin meille näytetään sitä, mitä tapahtuu kuvien välissä. Väsyneitä aamuja, peruuntuneita suunnitelmia, takaisin palaavia vanhoja tapoja ja tavallista arkea, joka ei noudata huolellisesti rakennettua käsikirjoitusta. Vielä harvemmin näemme tarinoita, joissa ihmisen ei tarvitse muuttua tullakseen kiinnostavaksi, arvokkaaksi tai kokonaiseksi.
Tällaisen kuvaston keskellä on helppo alkaa nähdä oma nykyinen elämä pelkkänä ennen-vaiheena. Keskeneräisenä luonnoksena, jonka varsinainen merkitys avautuu vasta kahden pienen sanan jälkeen:
Sitten, kun.
Tämä koti on hyvä sitten, kun se on remontoitu.
Voin pukeutua kauniisti sitten, kun olen laihtunut.
Aloitan uuden harrastuksen sitten, kun olen paremmassa kunnossa.
Lepään kunnolla sitten, kun tärkeimmät työt on tehty.
Annan itselleni jotakin hyvää sitten, kun olen ensin ansainnut sen.
Näiden ajatusten alle kätkeytyy helposti paljon enemmän kuin yksittäinen tavoite. Niissä hyvä elämä, lepo, ilo ja jopa lupa näkyä omana itsenämme muuttuvat palkinnoiksi, jotka meidän täytyy ensin ansaita.
Nykyisen minämme tehtäväksi jää kantaa, suorittaa ja valmistella. Hän tekee työn, jotta jokin tuleva versio meistä saisi jonakin päivänä pukeutua kauniisti, levätä ilman syyllisyyttä, avata kotinsa muille ja tarttua asioihin, joita todella haluaa tehdä.
Mutta kuka antaa tämän päivän ihmiselle luvan elää?
Entä jos elämä ei alakaan vasta kaiken tuon jälkeen?
Entä jos tämä hetki ei olekaan odotushuone matkalla kohti parempaa versiota meistä, vaan korvaamaton osa sitä ainoaa elämää, jota juuri nyt elämme?
Kasvu voi olla kaunista. Me saamme muuttua, oppia ja tavoitella asioita, jotka tekevät elämästämme parempaa. Mutta jos katsomme itseämme jatkuvasti keskeneräisenä korjauskohteena, mikään saavutettu muutos ei välttämättä tuo pysyvää tunnetta riittävyydestä.
Maaliviiva siirtyy helposti jälleen hieman kauemmaksi. Saavutettuamme yhden tavoitteen katse löytää jo seuraavan puutteen: uuden ominaisuuden, tavan, kehonosan tai elämänalueen, jota pitäisi vielä kehittää.
Silloin vaarana ei ole ainoastaan se, että väsymme jatkuvaan korjaamiseen.
Vaarana on, että opimme katsomaan koko elämäämme sen kautta, mitä siitä vielä puuttuu – emmekä enää huomaa kaikkea sitä, mikä siinä on jo nyt arvokasta, kaunista ja elämisen arvoista.
Elämä ei odota, että valmistumme
Kun oma elämä alkaa näyttäytyä lähinnä sarjana seuraavia tavoitteita ja korjattavia kohtia, huomio siirtyy helposti pois siitä, mitä ympärillämme tapahtuu juuri nyt. Päivistä tulee välietappeja ja nykyisestä itsestämme ihminen, jonka tärkeimpänä tehtävänä on valmistella parempaa tulevaisuutta.
Mutta kuka sitten elää juuri tämän päivän?
Jokainen meistä tietää, kuinka nopeasti aika lopulta kulkee. Vuodet eivät yleensä katoa suurina harppauksina, vaan tavallisten päivien mukana. Vuodenajat vaihtuvat, lapset kasvavat, ihmiset ympärillämme muuttuvat ja oma kehomme kantaa meitä elämästä toiseen. Yhtäkkiä jokin hetki, jonka kuvittelimme jatkuvan vielä pitkään, onkin jo muisto.
Elämä menee harvoin ohi näyttävästi. Useammin se kulkee hiljaa vierellämme samalla, kun olemme kiireisiä rakentamaan sen seuraavaa vaihetta.
Huomio on yksi arvokkaimmista asioista, joita meillä on. Se, mihin suuntaamme katseemme päivästä toiseen, alkaa vähitellen muodostaa kokemustamme koko elämästä. Jos etsimme jatkuvasti seuraavaa korjattavaa kohtaa, mielemme oppii huomaamaan ennen kaikkea puutteita. Jos taas arvioimme jokaista päivää sen perusteella, kuinka paljon saimme aikaan, moni tärkeä hetki voi jäädä vaille arvoa vain siksi, ettei se tuottanut mitään mitattavaa.
Silti elämä tuntuu usein kaikkein todellisimmalta juuri niissä hetkissä, joita emme voi merkitä saavutuksiksi.
Aamun ensimmäisessä kahvikupillisessa. Koiran ilahtuneessa hännänheilutuksessa. Lapsen pienen käden puristuksessa. Läheisen naurussa, musiikissa keittiössä tai valossa, joka osuu yhtenä tavallisena iltapäivänä kauniisti huoneen seinälle.
Ne voivat vaikuttaa pieniltä asioilta kaiken sen rinnalla, mitä vielä tavoittelemme. Todellisuudessa juuri niistä suuri osa elämästämme muodostuu.
Tämä ei tarkoita, että jokainen unelma pitäisi toteuttaa heti tai ettei tulevaisuutta kannattaisi suunnitella. Kaikkeen ei aina ole aikaa, rahaa tai voimavaroja. Joskus odottaminen on välttämätöntä ja viisasta.
Mutta iloa ei tarvitse siirtää kokonaan tulevaisuuteen.
Ehkä emme voi tehdä juuri nyt suurta elämänmuutosta, mutta voimme antaa itsellemme pienen osan siitä tunteesta, jota muutokselta kaipaamme. Vapautta voi löytyä iltakävelystä. Kauneutta tuoreesta kukkakimpusta. Seikkailua uuden kielen opiskelusta. Elävyyttä tanssitunnista ja yhteyttä kiireettömästä kohtaamisesta toisen ihmisen kanssa.
Emme voi olla tietoisesti läsnä jokaisessa hetkessä, eikä tavallisen arjen tarvitse jatkuvasti tuntua merkitykselliseltä. Elämään kuuluu myös kiirettä, huolta, ikävää, epävarmuutta ja päiviä, joista haluamme vain selviytyä.
Ehkä riittää, että pysähdymme toisinaan huomaamaan, ettemme ole vasta matkalla omaan elämäämme.
Olemme jo täällä.
Itsensä kehittämisestä tulee meille liian kallista, jos maksamme siitä nykyhetkellä.
Elämä ei ala sitten, kun olemme saaneet itsemme valmiiksi. Se tapahtuu koko ajan – juuri tämän keskeneräisen ihmisen ympärillä ja sisällä.
Kasvu vai korjausliike?
Aito halu kasvaa tuntuu usein erilaiselta kuin tarve korjata itseään, vaikka niiden välinen ero voi olla hienovarainen.
Kasvuun voi liittyä innostusta, uteliaisuutta ja tunnetta siitä, että olemme menossa jotakin itsellemme merkityksellistä kohti. Itsensä korjaaminen puolestaan saa voimansa usein häpeästä, vertailusta tai pelosta: tällaisena en kelpaa, en pysy muiden mukana tai en vastaa sitä kuvaa, jonka olen hyvästä elämästä muodostanut.
Kasvu sallii hitauden ja suunnitelmien muuttumisen. Korjausprojekti vaatii tuloksia.
Kasvu tekee tilaa myös keskeneräisyydelle. Korjausprojekti siirtää hyväksymisen tulevaisuuteen.
Kasvu kysyy: Mitä kohti haluan kulkea?
Korjaaminen kysyy: Miten pääsen eroon siitä, mikä minussa on väärin?
Tavoitteesta voi tulla hyvä mittari sen mukaan, millaista sisäistä puhetta se meissä herättää. Kannustaako se meitä vai pitääkö se jatkuvasti tilivelvollisena? Joustako se elämäntilanteemme mukana vai muuttuuko pienikin poikkeama epäonnistumiseksi? Saammeko tuntea iloa jo matkalla vai vasta sitten, kun olemme saavuttaneet ennalta määritellyn lopputuloksen?
Jos tavoite alkaa kasvattaa häpeää, syyllisyyttä tai jatkuvaa riittämättömyyttä, ongelma ei välttämättä ole meissä. Ehkä tapa, jolla yritämme tavoitetta kohti kulkea, ei enää palvele meitä.
Hyvinvointi voi pukeutua suorittamisen vaatteisiin
Hyvinvointi näyttää ulospäin lähes aina hyvältä. Kukapa vastustaisi ravitsevaa ruokaa, riittävää unta, liikuntaa, meditaatiota tai luonnossa liikkumista?
Silti myös hyvinvoinnista voi muodostua uusi suoritusareena.
Aamurutiiniin pitäisi mahduttaa hengitysharjoitus, päiväkirja, kylmä suihku, ravitseva aamiainen ja päivän tavoitteiden kirkastaminen. Liikunnan pitäisi yhtä aikaa kehittää kuntoa, vahvistaa lihaksia, lisätä liikkuvuutta ja palauttaa hermostoa. Ruoan pitäisi olla terveellistä, puhdasta, vastuullista, ravintorikasta ja oikein ajoitettua.
Lopulta hyvinvoinnin ylläpitäminen voi viedä enemmän voimavaroja kuin se antaa.
Hyvältä näyttävä tapa ei automaattisesti tuota hyvää oloa. Jos meditaatio muuttuu jälleen yhdeksi suorittamattomaksi tehtäväksi, terveellinen ateria jatkuvaksi kontrolliksi tai liikunta keinoksi rangaista omaa kehoa, niiden alkuperäinen tarkoitus on voinut hämärtyä.
Ehkä hyvinvoinnin äärellä pitäisikin kysyä useammin:
Tukeeko tämä minua – vai yritänkö tämän avulla hallita itseäni?
Vastaus ei ole aina yksiselitteinen. Sama rutiini voi toisena päivänä kannatella ja toisena kuormittaa. Siksi aidosti hyvinvoiva arki ei voi perustua vain sääntöihin. Se tarvitsee myös kykyä kuunnella ja joustaa.
Lempeys ei vie meiltä kunnianhimoa
Itsensä hyväksyminen ymmärretään joskus väärin luovuttamiseksi. Jos lakkaan olemasta itselleni ankara, olenko selkärangaton ja saamaton? Jos hyväksyn nykyisen kehoni, huolehdinko enää terveydestäni? Jos annan itselleni luvan levätä, jäänkö paikalleni?
Tutkimustieto ei tue ajatusta siitä, että myötätunto itseä kohtaan tekisi ihmisestä välinpitämättömän. Juliana Breinesin ja Serena Chenin tutkimuksissa itsemyötätuntoinen suhtautuminen henkilökohtaisiin epäonnistumisiin lisäsi halua kehittyä ja korjata omaa toimintaa. Hyväksyvä suhtautuminen ei siis poistanut motivaatiota – se saattoi auttaa kohtaamaan omat virheet ilman lamauttavaa itsearvostelua.
Ehkä ankaruus ei olekaan kunnianhimon välttämätön polttoaine.
Voimme haluta itsellemme hyvää juuri siksi, että arvostamme itseämme jo nyt. Voimme huolehtia kehostamme siksi, että se ansaitsee hoivaa, emme siksi, että se pitäisi ensin muuttaa hyväksyttäväksi. Voimme opetella uutta, muuttaa tapojamme ja tavoitella unelmiamme ilman, että nykyinen minämme on vihollinen, joka täytyy jättää matkalle.
Myötätunto ei tarkoita sitä, että kaikki tekomme olisivat aina hyviä tai ettei mitään tarvitsisi muuttaa. Se tarkoittaa, ettemme tee ihmisarvostamme riippuvaista siitä, kuinka täydellisesti onnistumme.
Muutos voi alkaa huolenpidosta eikä tyytymättömyydestä.
Rytmi, joka kestää oikean elämän
Täydellinen rutiini toimii usein vain täydellisissä olosuhteissa (jota oikea elämä harvoin, jos koskaan, tarjoaa). Oikeaan elämään kuuluvat kuitenkin satunnaisesti huonosti nukutut yöt, sairastumiset, kiireiset työpäivät, läheisten tarpeet, muuttuvat aikataulut ja hetket, jolloin voimavaroja on tavallista vähemmän.
Siksi turvallinen ja hyvinvointia tukeva rytmi ei ole jäykkä. Se joustaa.
Se ei romahda siihen, että yksi harjoitus jää tekemättä tai päivä etenee toisin kuin suunnittelimme. Se ei vaadi aloittamaan kaikkea aina uudelleen maanantaina. Se antaa meidän palata tuttuihin tapoihin ilman rangaistusta, kuittaamista tai epäonnistumisen tunnetta.
Oma rytmi voi tarkoittaa myös sen tunnistamista, etteivät kaikki hyvinä pidetyt tavat sovi kaikille. Yksi rauhoittuu tarkoista rutiineista, toinen tarvitsee väljyyttä ja vaihtelua. Yksi palautuu hiljaisuudessa, toinen musiikin, liikkeen tai ystävien seurassa. Jollekin aikainen aamu on päivän paras hetki, toinen löytää oman rauhansa vasta illalla.
Hyvinvointi ei synny siitä, että onnistumme jäljittelemään jonkun toisen täydelliseltä näyttävää elämää.
Se syntyy vähitellen siitä, että opimme tunnistamaan oman elämämme rytmin – ja rakentamaan tapoja, jotka pystyvät elämään sen mukana.
Ilo ja onnellisuus eivät odota valmista versiota sinusta
Olen itse luvannut tehdä enemmän tilaa asioille, jotka tuovat minulle iloa ja saavat minut voimaan hyvin ja oloni onnelliseksi.
Olen juuri aloittanut uusia harrastuksia: Sambic-tanssin, kundaliinijoogan ja italian kielen opiskelun.
Ulospäin katsottuna nekin voisi helposti tulkita itsensä kehittämiseksi. Voin oppia uuden kielen, vahvistaa kehoani ja kehittää tanssitaitoani. Mutta juuri nyt niiden tärkein tehtävä ei ole tehdä minusta tehokkaampaa tai parempaa.
Haluan tehdä niitä, koska ne kiinnostavat minua. Koska musiikki, liike, uuden oppiminen ja Italia tuovat minulle iloa.
Olen tehnyt myös yhden hyvin pienen mutta itselleni merkityksellisen lupauksen: ostan kotiini joka perjantai tuoreen leikkokukkakimpun kiitokseksi kuluneesta viikosta.
En palkinnoksi siitä, että olisin onnistunut kaikessa tai saanut tehtävälistani tyhjäksi. En siksi, että jokainen viikko olisi ollut erityisen hyvä.
Ostan kukat, koska olen jälleen elänyt yhden viikon. Olen yrittänyt, tuntenut, tehnyt valintoja, selviytynyt vaikeammista hetkistä ja ehkä nauttinut joistakin erityisen kauniista. Jotakin on valmistunut ja jotakin on jäänyt kesken.
Kukat eivät ole palkinto täydellisyydestä. Ne ovat pieni kiitos elämästä sellaisena kuin se tällä viikolla oli.
Ehkä juuri tällaiset teot muuttavat vähitellen suhdettamme itseemme. Emme enää odota jotakin suurta saavutusta tai tulevaa versiota elämästämme voidaksemme antaa itsellemme kauneutta, lepoa ja iloa.
Ilo ja onnellisuus eivät ole palkinto siitä, että olemme viimein saaneet itsemme valmiiksi.
Lupaus, joka ei vaadi uutta minää
Uuden tavoitteen sijaan voit kokeilla antaa itsellesi lupauksen. Ei lupausta siitä, että suoritat jotakin täydellisesti, vaan lupauksen tehdä elämässäsi hieman enemmän tilaa sille, mikä tuntuu hyvältä ja omalta.
Pysähdy hetkeksi seuraavien kysymysten äärelle:
Mikä tekee minulle hyvää ilman, että siitä tarvitsee olla hyötyä?
Mille haluaisin tehdä elämässäni enemmän tilaa?
Mitä teen vain siksi, että ajattelen minun kuuluvan tehdä niin?
Mitä lykkään siihen asti, että olen hoikempi, rohkeampi, valmiimpi tai elämäntilanteeni on parempi?
Millainen pieni teko voisi tuoda tavalliseen viikkooni enemmän iloa?
Lupauksen ei tarvitse olla suuri. Se voi olla rauhallinen kävely ilman suoritusmittaria, yksi vapaa ilta, puhelu ystävälle tai tavallista aikaisemmin nukkumaan meneminen. Se voi olla tanssitunti, kukkakimppu, lämmin juoma lempikupista tai hetki ilman puhelinta.
Sen ei tarvitse toteutua täydellisesti joka viikko. Myös lupaus saa joustaa oikean elämän mukana.
Voit kirjoittaa itsellesi:
Lupaan tehdä elämässäni enemmän tilaa…
Täydennä lause ensimmäisellä mieleesi nousevalla asialla. Älä mieti, kuulostaako se riittävän tärkeältä tai hyödylliseltä. Ehkä juuri se, mitä sinun ei tarvitse perustella, on kaikkein lähimpänä omaa iloasi.
Muista: saat kasvaa olematta rikki!
Itsensä hyväksyminen ja halu muuttua eivät ole toistensa vastakohtia. Voimme olla kiitollisia siitä, keitä olemme nyt, ja silti kulkea kohti jotakin uutta. Voimme tunnistaa elämässämme asioita, joiden haluamme muuttuvan, ilman että määrittelemme itsemme niiden kautta.
Kasvu on erilaista silloin, kun nykyistä minää ei tarvitse hylätä matkalla.
Ehkä emme tarvitse parempaa versiota itsestämme. Ehkä tarvitsemme enemmän tilaa sille versiolle, joka on jo olemassa – kaikkine kokemuksineen, tarpeineen, ristiriitoineen ja vielä keskeneräisine unelmineen.
Voimme opetella kuuntelemaan itseämme niin tarkasti, että erotamme aidon kaipauksen ulkopuolelta omaksutusta vaatimuksesta. Voimme valita tavoitteita, jotka laajentavat elämäämme sen sijaan, että ne kaventaisivat ihmisarvomme suoritusten mittaiseksi.
Ja voimme kysyä itseltämme:
Jos minun ei tarvitsisi korjata itseäni, mistä käsin haluaisin kasvaa?
Vastauksen ei tarvitse syntyä heti.
Ehkä riittää, että emme tällä kertaa aloita muutosta ajatuksesta, että olemme vääränlaisia.
Meillä on lupa tavoitella uutta.
Mutta meillä on lupa olla arvokkaita, rakastettavia ja hyvän elämän arvoisia jo ennen ensimmäistäkään muutosta.
