Miksi syöpäpotilas seisoo kahden hoitomaailman välissä yksin?
Syöpähoidot voivat pelastaa hengen. Täydentävät hoidot ovat Suomessa sallittuja, mutta niitä ei tarjota hoidon rinnalla. Integroiva onkologia kysyy, kuka auttaa ihmisen takaisin elämään, ja miksi vastaus riippuu niin usein siitä, onko potilaalla varaa etsiä apua itse.
Kun kasvain ei enää näy, lääketiede voi kutsua hoitoa onnistuneeksi. Mutta ihminen saattaa jäädä yksin kehonsa, pelkojensa ja hoitojen jättämien jälkien kanssa.
Suomessa CAM-hoitoja eli täydentäviä hoitoja saa käyttää, mutta ne on yleensä etsittävä, arvioitava ja maksettava itse. Se on vapautta paperilla, ei yhdenvertainen mahdollisuus todellisessa elämässä.
Hän istuu vastaanottohuoneessa ja kuuntelee.
Lääkäri kertoo, että tulokset näyttävät hyviltä. Kasvainta ei enää havaita. Hoidot ovat tehonneet niin kuin toivottiin. Edessä ovat seuranta ja vähitellen harvenevat kontrollit.
Tuossa hetkessä pitäisi ehkä tuntea vain helpotusta. Ja usein sitä tunteekin. Onhan ihminen saanut kenties elämänsä tärkeimmät hyvät uutiset. Läheiset huokaisevat. Joku avaa ehkä kuohuviinipullon voiton merkiksi. Ympäröivä maailma alkaa jo puhua paluusta tavalliseen elämään.
Mutta jossakin syvällä keho ei vielä uskalla juhlia.
Se muistaa diagnoosihuoneen. Ne sanat, joiden jälkeen kaikki jakautui aikaan ennen syöpää ja aikaan sen jälkeen. Se muistaa neulat, tutkimukset, odottamisen ja puhelimen, jonka soimista pelkäsi. Se muistaa, miltä tuntui luovuttaa oma ruumis muiden käsiin ja toivoa, että ne kädet osaavat pelastaa sen.
Ja vaikka kasvain on poissa, tieto omasta kuolevaisuudesta ei kävele lääkärin mukana ulos huoneesta.
Syövän hoidot voivat pelastaa hengen. Samalla ne usein jättävät myös pitkäkestoisia jälkiä: hermovaurioita, uupumusta, hormonaalisia muutoksia, kipua, univaikeuksia, lihasvoiman heikkenemistä ja kognitiivisia oireita, joita kutsutaan joskus chemo brain -ilmiöksi. Kontrollipäivä voi nostaa pelon takaisin pintaan. Tavallinen kipu voi säikäyttää. Mieli voi kysyä yhä uudelleen, onko sairaus varmasti poissa – ja kuinka pitkäksi aikaa. Tulevaisuutta voi olla vaikea suunnitella, vaikka lääketieteellisesti kaikki näyttäisi hyvältä.
Hoidon onnistumista ei siksi pitäisi mitata vain sillä, näkyykö kasvainta kuvissa.
Myös sillä on merkitystä, millaiseen elämään ihminen palaa.
Joka päivä yli sata suomalaista kuulee sairastavansa syöpää
Syöpärekisterin tuoreimman, kesällä 2026 julkaistun raportin mukaan Suomessa todettiin vuonna 2024 yhteensä 38 853 uutta syöpää.
Yli sata diagnoosia jokaisena vuoden päivänä. Yksi noin neljäntoista minuutin välein.
Samana vuonna syöpään kuoli 13 490 ihmistä. Suomessa eli 343 041 ihmistä, joilla oli joskus todettu syöpä. Vuoteen 2045 mennessä uusien syöpien määrän arvioidaan nousevan jo noin 48 000 tapaukseen vuodessa.
Pysähdytään hetkeksi näiden lukujen äärelle.
Kun olet juonut aamukahvisi, joku on saanut diagnoosin. Kun olet ajanut töihin, joku toinen. Ennen kuin päivä on ohi, yli sata suomalaista ja heidän läheistänsä ovat astuneet todellisuuteen, jossa sanat kasvain, hoitovaste, levinneisyys ja ennuste eivät enää ole lääketieteellistä sanastoa. Ne ovat nyt osa heidän elämäänsä.
Syöpä ei ole marginaalinen sairaus, eikä syövästä toipumisen tuki ole pieni hyvinvointipalvelu, jota voidaan tarjota, jos aikaa ja rahaa joskus jää. Kyse on yhdestä aikamme suurimmista kansanterveydellisistä kysymyksistä.
Silti olemme rakentaneet järjestelmän, joka on parhaimmillaan erittäin taitava hoitamaan kasvainta, mutta huomattavasti epävarmempi sen edessä, mitä ihmiselle tapahtuu ennen hoitoja, niiden aikana ja niiden jälkeen.
Diagnoosin mukana huoneeseen astuu kuolema
Syöpädiagnoosi tuo ihmisen eteen jotakin, jota nykykulttuurimme on harjaantunut välttelemään: oman kuoleman.
Ei välttämättä kuolemaa, joka kolkuttelee heti oven takana. Ei ennustetta, jonka mukaan toivoa ei enää olisi.
Vaan tietoisuuden siitä, että elämä voi päättyä. Että oma keho ei olekaan koskematon. Että tulevaisuus, jota vielä eilen piti itsestään selvänä, voi yhtäkkiä muuttua kysymykseksi.
Jokainen kohtaa sen eri tavalla. Joku hiljaa sairaalan käytävällä, toinen yöllä, kun muu perhe nukkuu. Joku puhuu pelostaan heti, toinen ei pysty lausumaan sitä ääneen. Kolmas keskittyy hoito-ohjelmaan, seuraavaan verikokeeseen ja seuraavaan päivään, koska muuta tapaa selvitä ei juuri silloin ole. Joku yrittää olla vahva puolisolleen tai lapsilleen. Ja joku romahtaa vasta remission jälkeen, kun hoitokäynnit harvenevat ja kaikki muut odottavat hänen palaavan kiitollisena entiseen elämäänsä.
Tapa on jokaisella oma, mutta itse prosessilta ei voi välttyä. Kuolema on kohdattava kasvokkain ja sen mahdollisuus hyväksyttävä, ennen kuin elämään voi taas luottaa. Se ei ole koskaan piece of cake.
Vaikka olisit läheistesi silmissä jo ”kuivilla”, et välttämättä palaa siihen ihmiseen, joka olit ennen diagnoosia. Olet joutunut katsomaan mahdollisen kuolemasi suuntaan. Syöpä ei tee jokaiselle traumaperäistä häiriötä, mutta se voi olla syvästi traumatisoiva kokemus. Se voi murtaa perustavan uskomuksen siitä, että omassa kehossa on turvallista elää, ja muuttaa suhteen aikaan, tulevaisuuteen ja omaan identiteettiin. Joillekin kuolemanpelko on ohimenevä varjo, toisille pitkään mukana kulkeva trauma.
Sellaisesta kokemuksesta ei vain ”siirrytä eteenpäin” siksi, ettei viimeisimmässä kuvassa näy syöpää.
Missä on tämän kokemuksen jälkihoito?
Suomessa on erinomaisia lääkäreitä, hoitajia, psykologeja, terapeutteja, fysioterapeutteja ja kuntoutuksen ammattilaisia. Julkiselta puolelta voi saada psykososiaalista tukea ja kuntoutusta. Syöpäjärjestöt tekevät korvaamatonta työtä neuvonnan, kriisituen ja vertaistoiminnan parissa.
Ongelma ei ole se, ettei hyvää tukea olisi olemassa.
Ongelma on se, ettei se tavoita kaikkia.
Psykoterapeutti, ravitsemuksen ammattilainen, akupunktiohoitaja tai joogaterapeutti löytyy liian usein vain yksityiseltä sektorilta. Jotta nämä ovet aukeavat, on oltava rahaa.
Silloin kokonaisvaltainen toipuminen ei ole oikeus vaan ostos. Se on mahdollista ihmiselle, jolla on rahaa, tietoa, toimintakykyä ja voimia etsiä apua. Entä ihminen, jonka rahat ovat kuluneet sairauslomaan, lääkkeisiin ja matkakuluihin? Entä yksin asuva eläkeläinen, joka ei edes tiedä, mitä voisi pyytää?
Suomen oma kansallinen syöpästrategia 2026–2035 ei kiertele. Sen mukaan alueelliset erot palveluiden saatavuudessa, hoitokäytännöissä ja tukipalveluissa heikentävät potilaiden yhdenvertaisuutta. Tavoitteeksi kirjataan, että kuntoutus, psykososiaalinen tuki, terveyssosiaalityö ja palliatiivinen hoito olisivat vakiintunut ja yhdenvertaisesti saatavilla oleva osa syöpäpotilaan hoitoketjua.[2]
Tavoitteeksi ei kirjata asiaa, joka on jo kunnossa. Tämä ei siis ole vain tyytymättömän potilaan tunne tai vaihtoehtohoitoihin myönteisesti suhtautuvan kirjoittajan mielipide. Järjestelmä tunnistaa itse sen aukon, johon liian moni ihminen putoaa.
Onko todella hyväksyttävää, että henki yritetään pelastaa yhteisillä varoilla, mutta elämä sen jälkeen jätetään ihmisen oman lompakon varaan?
CAM ei tarkoita lääketieteen hylkäämistä
CAM tulee englannin sanoista complementary and alternative medicine: täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot.
Suomessa koko laaja kenttä on totuttu työntämään saman sanan alle, aivan kuin meditaatio, akupunktio, jooga, rohdokset, ravintolisät, homeopatia ja energiahoidot olisivat yksi ja sama menetelmä, jolla olisi yksi yhteinen vaikutusmekanismi ja yksi yhteinen tutkimusnäyttö.
Mutta ne eivät ole.
CAM ei ole yksi hoito sen enempää kuin ”lääkkeet” ovat yksi lääke. Menetelmiä pitäisi arvioida yksitellen: mitä niillä tavoitellaan, millaista näyttöä juuri siitä käyttötarkoituksesta on, kuka hoidon antaa, mitä riskejä siihen liittyy ja sopiiko se yhteen muun hoidon kanssa.
Myös sanojen täydentävä ja vaihtoehtoinen ero on ratkaiseva.
Täydentävää menetelmää käytetään lääketieteellisen syöpähoidon rinnalla. Sen tarkoitus voi olla esimerkiksi kivun, pahoinvoinnin, ahdistuksen, stressin tai univaikeuksien helpottaminen sekä toimintakyvyn ja elämänlaadun tukeminen.
Vaihtoehtoisella hoidolla tarkoitetaan lääketieteellisen hoidon korvaamista jollakin muulla. Siitä tässä artikkelissa ei ole kyse.
Tämä artikkeli ei kehota ketään jättämään syöpähoitoja väliin. Se ei väitä, että kaikki CAM-hoidot toimivat, että ne sopivat kaikille tai että jokaisen pitäisi edes uskoa niihin. Kaikista käytössä olevista rohdoksista, ravintolisistä ja hoidoista on tärkeää kertoa hoitavalle lääkärille, koska myös luonnolliseksi kutsuttu aine voi olla biologisesti aktiivinen ja vaikuttaa lääkityksiin.
Mutta jos keskustelu päättyy aina tähän varoitukseen, varsinainen kysymys jää jälleen kysymättä.
Miksi potilaan ainoa vaihtoehto on niin usein etsiä täydentävä tukensa yksin?
Potilaat käyttävät täydentäviä hoitoja jo nyt
Laajassa, 152 tutkimusta ja yli 65 000 syöpäpotilasta käsittäneessä meta-analyysissä CAM-hoitojen käytön yhdistetty yleisyys oli noin 40 prosenttia. Vuoden 2000 jälkeen tehdyissä tutkimuksissa arvio nousi 49 prosenttiin.[3] Neljätoista Euroopan maata kattaneessa tutkimuksessa 35,9 prosenttia syöpäpotilaista kertoi käyttäneensä täydentäviä tai vaihtoehtoisia hoitoja.[4]
Menetelmät eivät siis odota sairaalan lupaa tullakseen käytetyiksi. Ihmiset etsivät jo apua pahoinvointiin, kipuun, uupumukseen, unettomuuteen, pelkoon ja kokemukseen oman elämän hallinnan menettämisestä.
Todellinen kysymys on, tapahtuisiko tämä käyttö turvallisemmin avoimessa vai vaietussa järjestelmässä.
Systemaattisessa katsauksessa CAM-hoitoja käyttäneistä syöpäpotilaista 20–77 prosenttia ei kertonut niiden käytöstä lääkärilleen. Tavallisia syitä olivat se, ettei lääkäri kysynyt, potilas arvioi lääkärin olevan kiinnostumaton tai pelkäsi kielteistä reaktiota.[5]
Tämä on potilasturvallisuuden kannalta nurinkurista. Jos potilas käyttää esimerkiksi ravintolisiä tai rohdoksia, lääkärin olisi tärkeää tietää siitä mahdollisten yhteisvaikutusten vuoksi. Mutta ihminen ei kerro, jos hän pelkää tulevansa nauretuksi ulos vastaanottohuoneesta.
Hiljaisuus ei siis poista CAM-hoitoja. Se poistaa niistä yhteisen tiedon, seurannan ja turvallisuuden.
Suomesta ei edes ole kattavaa kansallista tietoa siitä, kuinka moni syöpäpotilas käyttää CAM-hoitoja, mitä menetelmiä hän käyttää ja tietääkö hoitava lääkäri niistä. Puutteellista näyttöä käytetään perusteena pitää täydentävät hoidot terveydenhuollon ulkopuolella, mutta niiden käyttöä ja potilaiden tarpeita ei tutkita riittävän järjestelmällisesti.
Koska ilmiötä ei tutkita, siitä ei ole tietoa, ja koska tietoa ei ole, mikään ei muutu. Näin kehä sulkeutuu, jättäen potilaan sen sisälle.
”Uskomushoito” ei ole viaton sana
Suomen Lääkäriliiton verkkosivulla on edelleen suositus nimeltä ”Lääkärin suhtautuminen uskomushoitoihin”. Sana esiintyy myös liiton Lääkärin etiikka -aineistossa.[6]
Tämä ei ole neutraalia sanastoa.
Kun kokonainen joukko keskenään erilaisia menetelmiä – tutkittuja, tutkimattomia, hyödyllisiä, tehottomia ja mahdollisesti haitallisia – niputetaan sanan uskomus alle, lukijalle annetaan johtopäätös ennen kuin yhtäkään menetelmää, käyttötarkoitusta tai tutkimustulosta on tarkasteltu. Sana ei vain kuvaa todellisuutta. Se rakentaa sitä.
Kyllä, CAM-kentällä on perusteettomia lupauksia, heikkolaatuista toimintaa ja myös suoranaista hyväksikäyttöä. Niihin pitää puuttua tiukasti. Mutta ongelmalliset toimijat eivät tee jokaisesta täydentävästä menetelmästä valhetta – yhtä vähän kuin yksittäinen hoitovirhe tekee koko lääketieteestä humpuukia.
Lääkäriliiton oma suositus kehottaa lääkäriä kysymään muista hoidoista neutraalisti ja suhtautumaan niitä käyttävään potilaaseen avoimesti. Hyvä. Mutta kuinka neutraalina potilas voi kokea keskustelun, jos instituution otsikko on jo nimennyt hänen käyttämänsä hoidon uskomukseksi?
Sanoilla käytetään valtaa. Leima syntyy sekunnissa, mutta sen purkamiseen voi mennä vuosikymmeniä. Yksi sana voi sulkea oven ennen kuin potilas ehtii siihen edes koputtaa.
Siksi tätä sanaa ei pidä hyväksyä pelkällä olan kohautuksella.
Seuratkaa rahaa – kuka maksaa ja kuka hyötyy?
Suomen lääkkeiden kokonaismyynti oli vuonna 2024 noin neljä miljardia euroa.
Myynti kasvoi edellisvuodesta viisi prosenttia eli 188 miljoonaa euroa.
Avohoidon reseptilääkkeiden osuus oli noin 2,75 miljardia euroa.[7]
Lääkkeet ovat välttämättömiä. Ne lievittävät kärsimystä ja pelastavat henkiä – myös syöpään sairastuneiden henkiä. Mutta lääkkeet ovat samalla tuotteita. Niitä valmistavat yritykset, joiden liiketoiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa.
Tämän sanominen ei ole salaliittoteoriaa. Se on puhtaasti markkinatalouden lukutaitoa.
Ei tarvita salaista kokousta eikä savuista takahuonetta, jotta järjestelmä voi suosia yhtä ratkaisua toisen kustannuksella. Riittää, että lääkkeellä on ympärillään tutkimus-, hyväksyntä-, korvaus- ja jakelukoneisto, kun taas lääkkeetön tai täydentävä tuki jää pirstaleiseksi, omakustanteiseksi ja usein potilaan itsensä löydettäväksi.
Lääkäriliittokin on laatinut ohjeistuksen lääkärien ja kaupallisten yritysten yhteistyön sekä taloudellisten etujen avoimuudesta.[8] Sidonnaisuuksien tunnistaminen ei merkitse sitä, että jokainen lääkäri toimisi lääketeollisuuden kätyrinä.
Se merkitsee, että taloudellisia vaikutussuhteita on olemassa ja niiden näkyvyydellä on merkitystä.
Kenenkään ei tarvitse haluta ihmisten sairastuvan, jotta järjestelmä voi olla rakennettu sairauden varaan. Lääketeollisuudelle sairaus on markkina, ja markkina kasvaa sitä mukaa kuin ihmiset sairastuvat. Siksi meidän kuuluu kysyä – ja meidän on uskallettava kysyä – miten taloudellinen valta vaikuttaa siihen, mitä tutkitaan, mitä korvataan, mitä tarjotaan ja mikä jätetään potilaan itse maksettavaksi.
Kuka hyötyy järjestelmästä, jossa sairauden lääkehoidolla on valmis rahoituspolku mutta ennaltaehkäisevän, kuntouttavan ja täydentävän tuen saaminen riippuu postinumerosta ja pankkitilin saldosta?
Kenen etua palvelee se, että puhumme mieluummin yksittäisten potilaiden ”uskomuksista” kuin järjestelmän omista taloudellisista kannustimista?
Ja kaikkein epämukavin kysymys: jos jokin turvallinen, riittävästi tutkittu täydentävä menetelmä voisi vähentää oireita, tukea toimintakykyä ja auttaa ihmistä palaamaan elämään, miksi sen pitäisi kuulua vain niille, joilla on varaa maksaa siitä itse?
Muualla integroiva onkologia ei ole kirosana
Yhdysvaltain kliinisen onkologian yhdistys ASCO on vahvistanut integratiivisia hoitoja koskevia suosituksia muun muassa syöpäpotilaiden kivun sekä ahdistus- ja masennusoireiden hallintaan.
Rintasyöpäpotilaiden ahdistuksen ja stressin lievittämiseen on suositeltu muun muassa meditaatiota, joogaa ja musiikkiterapiaa sekä akupunktiota ja akupainantaa kemoterapian aiheuttaman pahoinvoinnin vähentämiseen. Suosituksissa tarkastellaan menetelmiä yksitellen ja käyttötarkoituksittain – ei yhtenä epämääräisenä ”vaihtoehtohoitojen” massana.[9]
Juuri näin tieteen pitäisi toimia: ei kaikkea hyväksyen eikä kaikkea torjuen, vaan kysyen jokaisesta menetelmästä erikseen, mitä näyttö sanoo, kenelle se sopii, mihin sitä voidaan käyttää ja millaisia riskejä siihen liittyy.
Sveitsissä kansalaiset veivät asian vielä pidemmälle. Vuoden 2009 kansanäänestyksessä 67 prosenttia äänestäjistä kannatti täydentävän lääketieteen huomioon ottamista. Myöhemmin tietyt lääkärien antamat täydentävän lääketieteen palvelut sisällytettiin pakollisen sairausvakuutuksen järjestelmään määritellyin ehdoin.[10]
Sveitsin malli ei todista, että jokainen korvattu menetelmä olisi kiistattomasti vaikuttava. Se kertoo kuitenkin jotakin, mikä voi olla suomalaiselle keskustelulle vielä tärkeämpää: kun kansalaiset nostavat äänensä yhdessä, järjestelmä joutuu ottamaan heidän tahtonsa vakavasti.
Petra Voiss ja sairaala, jossa potilas nähdään kokonaisena
Saksan Essenissä toimiva Evangelische Kliniken Essen-Mitten integratiivisen onkologian ja supportiivisen lääketieteen klinikka tarjoaa konkreettisen näkymän toisenlaiseen hoitokulttuuriin. Klinikka yhdistää tavanomaiseen onkologiaan muun muassa ravitsemusta, liikuntaa, mielen ja kehon menetelmiä sekä muuta oireita ja toimintakykyä tukevaa hoitoa.[11]
Klinikkaa johtaa dosentti, lääketieteen tohtori Petra Voiss. Hänen työnsä on tässä artikkelissa tärkeä siksi, että se tekee abstraktista käsitteestä näkyvän: integroiva onkologia ei tarkoita syöpähoitojen hylkäämistä, vaan niiden ympärille rakennettua tukea. Potilasta ei jätetä valitsemaan joko lääketiedettä tai kokonaisvaltaista hyvinvointia. Hänelle voidaan tarjota molemmat, koordinoidusti ja turvallisuutta seuraten.
Tätä mallia haluan myöhemmin tarkastella lähemmin – paikan päällä, ihmisten ja käytännön työn kautta. Sillä juuri nyt suomalaisessa keskustelussa tarvitaan vähemmän leimoja ja enemmän konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä integroiva hoito todella voi olla.
Suomessa valinnanvapaus on olemassa – jos pystyt maksamaan siitä
Suomalainen voi kääntyä CAM-hoitojen puoleen. Sitä ei ole yleisesti kielletty. Mutta muodollinen mahdollisuus ei vielä merkitse todellista valinnanvapautta.
Valinta ei ole vapaa, jos vaihtoehdosta ei saa luotettavaa tietoa. Se ei ole vapaa, jos potilas ei uskalla puhua siitä lääkärille. Se ei ole vapaa, jos laadukasta toimijaa on vaikea erottaa vastuuttomasta. Eikä se ole vapaa, jos vain hyväosaisella on varaa ostaa itselleen tukea.
Tämä ei ole integroivaa onkologiaa. Se on kaksi rinnakkaista hoitomaailmaa, joiden välissä potilas seisoo yksin.
Toimittajana en ole se, joka kertoo, kenen tulisi käyttää CAM-hoitoja. Tehtäväni on tuoda esiin tietoa, kysyä niitä kysymyksiä, joita mieluiten väistetään, ja herättää keskustelua, jota on vältelty liian kauan. Kyse ei ole siitä, uskooko joku CAM-hoitoihin vai ei. Kyse on siitä, että päätöksiä ohjaisi tutkittu näyttö eikä uskomus, puolesta tai vastaan.
Ja siitä, että potilaalla olisi oikeus kysyä täydentävistä hoidoista, pyytää niitä osaksi hoitoaan ja tehdä päätöksensä yhdessä asiantuntevien ammattilaisten kanssa.
Siksi haluan, että menetelmiä tutkitaan, niiden koulutus- ja pätevyysvaatimuksia selkeytetään, riskit tunnistetaan ja vaikuttaviksi osoittautuneita hoitoja voidaan integroida lääketieteen rinnalle.
Vapaus valita ei tarkoita oikeutta tulla huijatuksi. Se edellyttää laatua, avoimuutta ja turvallisuutta. Mutta sääntelyn tehtävän pitäisi olla mahdollistaa turvallinen käyttö – ei suojella olemassa olevia valta-asemia tai tehdä kokonaisesta alasta näkymätöntä.
Sääntelyn ja integraation vastakohta ei ole vapaus. Se on viidakko, jossa vastuu sysätään sairaalle ihmiselle.
Ikä ei ole diagnoosi eikä loppuleima
Erityisen kylmäksi katse muuttuu silloin, kun potilas on kuusi-, seitsemän- tai kahdeksankymppinen. Syöpä, muistisairauden ensioireet, Parkinsonin tauti ja jäykistyvät nivelet sulautuvat helposti yhdeksi harmaaksi massaksi, jonka keskeltä ihminen itse katoaa näkyvistä. Jäljelle jää potilas, jonka parhaat vuodet ovat järjestelmän silmissä jo takana.
Mutta niin ei ole. Vielä 65-vuotiaalla voi olla edessään vuosikymmeniä elämää: aamuja, joina herää uteliaana, ihmisiä, joita rakastaa, ja asioita, joita ei ole vielä ehtinyt tehdä. Niiden vuosien arvo ei riipu siitä, onko keho täydellinen, tuottava tai nuori.
Kun ikääntyvää ihmistä katsotaan vuosi vuodelta enemmän kustannuksena ja diagnoosien kokoelmana, hän alkaa vähitellen nähdä itsensäkin niin. Hän sanoo puoliksi leikillään olevansa ”toinen jalka haudassa”. Lauseelle naurahdetaan, mutta se ei ole harmiton. Se kertoo hiljaa siitä, millaisen paikan olemme vanhalle ja sairaalle ihmiselle yhteiskunnassamme tarjonneet.
Kokonaisvaltainen hoito ei lupaa ikuista nuoruutta. Se lupaa jotain arvokkaampaa: ettei ihmistä lakata kohtaamasta ihmisenä silloin, kun hänen sairautensa on hoidettu tai hänen syntymävuotensa näyttää järjestelmän silmissä liian suurelta.
En pyydä lääketiedettä väistymään – pyydän sitä avartumaan
Tämän keskustelun ei pitäisi olla sota lääkärien ja täydentävien hoitojen ammattilaisten välillä.
Kun lääkäri kiirehtii vastaanotolta toiselle ja hänellä on liian vähän aikaa ihmiselle, joka on juuri kuullut sanan syöpä, hän tekee parhaansa olosuhteissa, joita ei ole itse valinnut. Kun joogaterapeutti tai akupunktiohoitaja kohtaa saman ihmisen viikkoa myöhemmin, hänkin haluaa vain auttaa. Useimmiten he haluavat täsmälleen samaa: että ihminen voisi paremmin.
Kritiikin kohde ei siis ole kumpikaan heistä. Se on järjestelmä, joka asettaa nämä maailmat vastakkain ja jättää potilaan niiden väliin kuljettamaan viestejä, joita kumpikaan ei kuule.
Integroiva onkologia ei kysy, kumpi leiri voittaa. Se kysyy jotain paljon yksinkertaisempaa: mikä auttaa juuri tätä ihmistä, turvallisesti, juuri nyt?
Se tunnustaa, että lääke voi pelastaa hengen ja hengitysharjoitus auttaa kestämään seuraavan yön. Että leikkaus voi poistaa kasvaimen ja psykoterapia auttaa elämään kuolemanpelon kanssa. Että akupunktiosta voi olla apua yhteen oireeseen mutta ei toiseen. Ja että ravintolisä voi olla tarpeeton tai jopa haitallinen, ja juuri siksi siitä on voitava puhua avoimesti.
Tämä ei ole tieteen vastustamista. Se on toive siitä, että tiedettä käytettäisiin tarkemmin, rehellisemmin ja lähempänä ihmistä. Eikö juuri se ole tieteen tarkoitus?
Muutos ei ala luvasta – se alkaa siitä, ettemme enää vaikene
Sveitsissä muutos ei pudonnut kansalaisten syliin hyväntahtoisena lahjana. Ihmiset organisoituivat, vaativat ja äänestivät.
Suomessakaan muutos ei synny sillä, että jokainen potilas etsii yksin apua suljetun oven takana. Se alkaa siitä, että ihmiset kertovat kokemuksistaan. Että potilas sanoo lääkärille käyttävänsä täydentävää hoitoa – ja odottaa asiallista keskustelua. Että lääkäri kysyy ilman ivaa. Että toimittajat seuraavat paitsi tutkimusta myös rahaa ja sidonnaisuuksia. Ja että päättäjät vihdoin selvittävät, miten tutkitusti toimiva tuki saataisiin kaikkien ulottuville.
Meidän ei tarvitse kannattaa jokaista CAM-hoitoa vaatiaksemme parempaa järjestelmää.
Riittää, että kannatamme potilaan ihmisarvoa, turvallisuutta, tietoon perustuvaa valintaa ja oikeutta saada tukea muuhunkin kuin kasvaimen poistamiseen.
Kyse ei lopulta ole siitä, saako suomalainen ostaa akupunktiota, joogaa tai ravitsemusohjausta omilla rahoillaan. Tietenkin saa.
Kyse on siitä, miksi turvallinen, tutkittu ja tarkoituksenmukainen täydentävä tuki ei voisi olla osa yhteistä terveydenhuoltoa silloin, kun potilas sitä tarvitsee ja haluaa. Ja miksi kokonaisvaltainen toipuminen kuuluu tällä hetkellä varmimmin sille, jolla siitä on varaa maksaa.
Lopulta kaikki palaa yhteen kysymykseen:
Kun järjestelmä sanoo ajavansa potilaan etua, näkyykö se todella siinä elämässä, johon potilas hoitojen jälkeen palaa?
Jos vastaus ei ole riittävän hyvä, siihen ei tarvitse tyytyä.
Meissä kansalaisissa ja yhteisöissä on enemmän voimaa kuin meille usein annetaan ymmärtää. Muutos alkaa siitä hetkestä, kun lakkaamme kuiskaamasta ja alamme esittää ääneen kysymyksiä, joita järjestelmä mieluiten väistäisi.
Jotta seuraava ihminen, joka kuulee vastaanotolla sanan remissio, ei jäisi yksin kysymyksensä kanssa: miten tästä jatketaan elämää?
Ei siksi, että haluaisimme hajottaa suomalaisen terveydenhuollon.
Vaan siksi, että vaadimme sitä näkemään ihmisen kokonaan.
Lähteet ja tausta-aineisto
- Suomen Syöpärekisteri. Syöpä 2024 – tilastoraportti Suomen syöpätilanteesta. https://syoparekisteri.fi/raportit-ja-katsaukset/syopa-raportti/ sekä Cancer in Finland -ennuste vuoteen 2040. https://cancerregistry.fi/statistics/cancer-in-finland/
- Sosiaali- ja terveysministeriö. Kansallinen syöpästrategia 2026–2035. https://stm.fi/documents/1271139/1329769/Kansallinen_syopastrategia_2026_2035_FINAL.pdf/05ad3c9d-d8ba-a629-3e90-e8d10f4f5bbc
- Horneber M, Bueschel G, Dennert G, Less D, Ritter E, Zwahlen M. How many cancer patients use complementary and alternative medicine: a systematic review and meta-analysis. Integrative Cancer Therapies. 2012;11(3):187–203. https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/22019489/
- Molassiotis A, Fernández-Ortega P, Pud D ym. Use of complementary and alternative medicine in cancer patients: a European survey. Annals of Oncology. 2005;16(4):655–663. https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/15699021/
- Davis EL, Oh B, Butow PN, Mullan BA, Clarke S. Cancer patient disclosure and patient-doctor communication of complementary and alternative medicine use: a systematic review. The Oncologist. 2012;17(11):1475–1481. https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC3500370/
- Suomen Lääkäriliitto. Lääkärin suhtautuminen uskomushoitoihin -suositus (14.12.2017). https://www.laakariliitto.fi/tyoelama/ohjeita-ja-suosituksia/potilastyo/suositus-laakarin-suhtautumisesta-uskomushoitoihin/ sekä Lääkärin etiikka: Uskomushoidot. https://julkaisut.laakariliitto.fi/laakarin-etiikka/potilas-laakarisuhde/uskomushoidot/
- Fimea. Diabeteslääke semaglutidi oli vuoden 2024 myydyin lääkeaine. 12.6.2025. https://fimea.fi/-/diabeteslaake-semaglutidi-oli-vuoden-2024-myydyin-laakeaine
- Suomen Lääkäriliitto. Lääkäri ja kaupalliset yritykset. https://www.laakariliitto.fi/tyoelama/ohjeita-ja-suosituksia/avoimuus-ja-yhteistyo/laakari-ja-kaupalliset-yritykset/
- Lyman GH ym. Integrative Therapies During and After Breast Cancer Treatment: ASCO Endorsement of the SIO Clinical Practice Guideline. Journal of Clinical Oncology. 2018;36(25):2647–2655. https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/29889605/
Mao JJ ym. Integrative Medicine for Pain Management in Oncology: SIO–ASCO Guideline. Journal of Clinical Oncology. 2022;40(34):3998–4024. https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/36122322/
Carlson LE ym. Integrative Oncology Care of Symptoms of Anxiety and Depression in Adults With Cancer: SIO–ASCO Guideline. Journal of Clinical Oncology. 2023;41(28):4562–4591. https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/37582238/ - Sveitsin liittovaltion terveysvirasto (Federal Office of Public Health). Täydentävää lääketiedettä ja pakollista sairausvakuutusta koskeva aineisto. https://www.bag.admin.ch/ sekä swissinfo.ch: Therapy supporters roll up sleeves after vote (2009). https://www.swissinfo.ch/eng/swiss-politics/therapy-supporters-roll-up-sleeves-after-vote/670064
- Evangelische Kliniken Essen-Mitte. Klinik für Integrative Onkologie & Supportivmedizin (esite). https://kem-med.com/wp-content/uploads/2024/02/FALTBLATT_Integrative_Onkologie_A5_12_Seiter_Online.pdf
Toimituksellinen huomautus: CAM on laaja yläkäsite, eikä yhden menetelmän tutkimusnäyttöä voi yleistää koskemaan kaikkia täydentäviä hoitoja. Syöpäpotilaan tulee keskustella käyttämistään rohdoksista, ravintolisistä ja muista täydentävistä hoidoista hoitavan lääkärin kanssa mahdollisten yhteisvaikutusten vuoksi. Täydentävää hoitoa ei pidä käyttää lääketieteellisen syöpähoidon korvaajana.
