Parisuhteen näkymätön hintalappu
Kaikilla ihmissuhteilla on vaikutuksensa meihin. Parhaimmillaan ne auttavat meitä kasvamaan omanarvon tunteviksi, tasapainoisiksi ja onnellisiksi ihmisiksi. Pahimmillaan ne tekevät juuri päinvastoin.
Mutta mitä tapahtuu silloin, kun huonon parisuhteen todellinen hinta ei olekaan ero, menetetyt vuodet tai rikkoutuneet unelmat – vaan vähitellen mureneva käsitys siitä, kuka oikeastaan olet? Sillä kaikkein kallein hinta parisuhteessa ei koskaan ole toinen ihminen tai hänen menettäminen. Vaan se on yhteyden omaan itseensä hukkaaminen.
Kun puhumme huonoista parisuhteista, keskustelu kääntyy usein väistämättä siihen, miksi huonoa suhdetta siedetään ja miksi siihen jäädään tai palataan, joskus jopa toistuvasti.
Miksi et lähtenyt aiemmin?
Miksi annoit sen jatkua?
Kuinka et nähnyt, mitä muut näkivät?
Nämä kysymykset kuulostavat yksinkertaisilta, ehkä jopa loogisilta.
Ne ovat kuitenkin lähes aina vääriä kysymyksiä, sillä samalla ne paljastavat, kuinka vähän ymmärretään siitä, mitä ihmisessä todella tapahtuu, kun rakkaus alkaa vähitellen satuttaa enemmän kuin kannatella.
Harva ihminen jää suhteeseen siksi, että haluaisi voida huonosti. Tai koska nauttisi toisen vallasta, vähättelystä tai jatkuvasta epävarmuudesta.
Useimmiten syy on paljon syvemmällä. Usein jopa niin syvällä, ettei ihminen itsekään enää osaa sanoa, miksi lähteminen tuntuu mahdottomalta. Huonoon parisuhteeseen ei yleensä jäädä siksi, ettei nähtäisi sen ongelmia. Sinne jäädään, koska uskomme vielä pitkään toisen voivan muuttua. Että jos vain rakastamme hieman enemmän, olemme kärsivällisempiä, löydämme oikeat sanat tai teemme kaiken vähän paremmin, jokin vielä muuttuu.
Toivo on yksi ihmisyyden kauneimmista puolista. Juuri siksi siitä voi tulla myös kaikkein raskain taakka kantaa.
Parisuhteessa emme pidä kiinni vain toisesta ihmisestä. Pidämme kiinni myös siitä tulevaisuudesta, johon olemme jo ehtineet uskoa. Siitä yhteisestä elämästä, jonka olemme rakentaneet mielessämme niin eläväksi, että siitä luopuminen tuntuu joskus vaikeammalta kuin itse suhteesta.
Ehkä juuri siksi empaattiset, lojaalit ja syvästi rakastavat ihmiset jäävät usein suhteisiin pidemmäksi aikaa kuin ulkopuolinen voi ymmärtää. Ei siksi, että he olisivat heikkoja. Päinvastoin. Heidän vahvuutensa ovat juuri niitä ominaisuuksia, jotka pitävät yllä toivoa. Kyky nähdä toisessa hyvää. Kyky antaa anteeksi. Kyky uskoa siihen, että jokaisen ihmisen sisällä on jotakin, joka ansaitsee vielä yhden mahdollisuuden.
Mutta rakkaudella on yksi raja, jota sen ei koskaan pitäisi ylittää.
Se hetki, jolloin yrittäessämme pelastaa toista, alamme vähitellen kadottaa itsemme.
Sillä loppujen lopuksi kyse ei ole vain rakkaudesta.
Kyse on identiteetistä.
Siitä tavasta, jolla olemme vuosien – joskus koko elämän – aikana oppineet katsomaan itseämme.
Siksi kaikkein raskainta ei ole se, että joku kohtelee meitä huonosti. Vaan se, että vähitellen alamme nähdä itsemme hänen silmillään. Ja lopulta lakkaamme uskomasta ansaitsevamme parempaa.
Kun rakkaus alkaa kirjoittaa uudelleen sitä, kuka olet
Yksikään ihminen ei synny valmiin identiteetin kanssa. Käsitys siitä, kuka olemme ja mikä on oma arvomme, rakentuu hitaasti koko elämän ajan. Se alkaa paljon ennen ensimmäistä parisuhdetta – ensimmäisistä katseista, ensimmäisistä sanoista ja siitä, miten meitä lohdutetaan silloin, kun itkemme. Siitä, miten meitä kuunnellaan, miten meille puhutaan ja millaisena opimme näkemään itsemme toisten silmien kautta.
Jokainen ihmissuhde jättää meihin jäljen. Vanhemmat, sisarukset, ystävät, ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen sydänsuru kirjoittavat kaikki oman rivinsä siihen tarinaan, jota kutsumme identiteetiksi. Ne muovaavat hiljalleen käsitystämme siitä, mitä rakkaus on, mitä voimme odottaa toisilta ihmisiltä ja ennen kaikkea siitä, mitä uskomme itse ansaitsevamme.
Siksi ei ole sattumaa, että juuri ihmissuhteet voivat myös alkaa kirjoittaa tuota tarinaa uudelleen.
Harva ihminen herää eräänä aamuna ja huomaa kadottaneensa itsensä. Todellisuus on paljon hiljaisempi. Ensin jää jokin pieni asia sanomatta, koska siitä syntyisi turha riita. Sitten huomaat pyytäväsi anteeksi asioita, joista sinun ei pitäisi koskaan joutua pyytämään anteeksi. Vähitellen alat tarkkailla omia sanojasi, ilmeitäsi ja jopa ajatuksiasi. Mietit yhä useammin, miten toinen mahtaa reagoida, mitä kannattaa sanoa ja mitä jättää sanomatta. Huomaamattasi alat tehdä elämässäsi yhä pienempiä kompromisseja, kunnes eräänä päivänä huomaat, ettet enää oikein tiedä, missä kompromissit loppuvat ja sinä itse alat.
Ehkä kaikkein salakavalinta on se, ettei muutos ala toisesta ihmisestä vaan omasta mielestä. Jossain vaiheessa emme enää kyseenalaista hänen käytöstään. Alamme kyseenalaistaa itseämme. Ehkä minä ylireagoin. Ehkä olen liian herkkä. Ehkä vaadin liikaa. Ehkä tämä onkin minun vikani.
Juuri siinä piilee huonon parisuhteen kaikkein näkymättömin voima. Se ei muuta sitä, kuka olet. Se muuttaa vähitellen sitä, mitä uskot olevasi.
Siksi niin moni kuvailee eron jälkeen samaa tunnetta, vaikka heidän tarinansa olisivat keskenään täysin erilaisia.
”En enää tunnistanut itseäni.”
Tuo lause ei synny yhdessä riidassa eikä yhdessä huonossa päivässä. Se syntyy hitaasti, vuosien aikana, kun yhteys omaan itseen alkaa vähitellen haurastua.
Takaisin löytäminen ei ala uuden parisuhteen etsimisestä. Se alkaa ensimmäisestä aidosta kohtaamisesta oman peilikuvan kanssa. Siitä hetkestä, jolloin uskaltaa viimein kysyä: Kuka minä olin ennen kuin aloin uskoa, etten riitä juuri tällaisena?
Miksi turvallinen rakkaus voi tuntua vieraalta?
Moni huonosta parisuhteesta lähtenyt palaa yhä uudelleen saman kysymyksen äärelle. Miksi en nähnyt tätä aiemmin? Miksi kaikki tuntui aluksi niin oikealta?
Usein ensimmäinen reaktio on etsiä vastausta itsestään. Olin liian sinisilmäinen. Rakastin liikaa. En huomannut varoitusmerkkejä tai tulkitsin ne väärin.
Mutta entä jos kyse ei ollutkaan siitä? Entä jos ongelma ei ollut siinä, että rakastit väärin, vaan siinä, että olit oppinut jo paljon aiemmin, miltä rakkauden kuuluu tuntua?
Lapsi ei synny maailmaan tietäen, mikä on turvallista rakkautta. Hän oppii sen vähitellen. Ei sanoista, vaan siitä, miten häntä katsotaan, lohdutetaan ja kohdataan. Saako hän näyttää kaikki tunteensa vai oppiiko hän jo varhain, että osa niistä kannattaa piilottaa? Onko rakkaus turvallinen paikka levätä vai jotakin, joka täytyy ansaita olemalla kiltti, huomaamaton tai aina muiden tarpeet omien edelle asettava? Nämä kokemukset eivät ehkä tunnu suurilta silloin, kun ne tapahtuvat, mutta lapselle ne ovat koko maailma. Juuri niistä alkaa rakentua näkymätön kartta, jonka varassa suunnistamme ihmissuhteissamme vielä vuosikymmeniä myöhemmin.
Psykologiassa tätä kutsutaan kiintymyssuhteeksi. Minä ajattelen sitä mieluummin ensimmäisenä käsityksenämme rakkaudesta. Se ei kerro vain siitä, miten suhtaudumme muihin ihmisiin. Se kertoo myös siitä, millaisina opimme näkemään itsemme heidän rinnallaan. Riitänkö tällaisena? Saanko pyytää? Saanko sanoa ei? Vai täytyykö minun jatkuvasti ansaita paikkani toisen elämässä?
Kiintymyssuhteista puhuttaessa tarkoitus ei kuitenkaan ole etsiä syyllisiä. Useimmat vanhemmat ovat tehneet juuri sen, minkä ovat osanneet. He ovat kasvattaneet lapsensa niiden kokemusten, uskomusten ja rakkauden varassa, jotka he itse ovat aikanaan saaneet.
Useimmiten emme peri vanhemmiltamme heidän virheitään. Perimme heidän selviytymiskeinonsa. Tapoja suojella itseään, hakea hyväksyntää, ilmaista tunteita tai vaieta niistä. Myös heidän käsityksensä turvallisuudesta, läheisyydestä ja rakkaudesta on rakentunut oman lapsuutensa ihmissuhteissa.
Siksi kiintymyssuhteet eivät synny tyhjiössä. Ne kulkevat usein sukupolvelta toiselle – eivät siksi, että kukaan haluaisi siirtää kipua eteenpäin, vaan siksi, että annamme eteenpäin sitä, minkä olemme itse oppineet normaaliksi. Usein vasta silloin, kun joku pysähtyy tutkimaan omaa tarinaansa, ketju alkaa vähitellen katketa.
Tämä on samalla sekä tämän aiheen surullisin että toiveikkain puoli. Menneisyyttä emme voi muuttaa, emmekä valita sitä, millaisia selviytymiskeinoja olemme lapsena oppineet. Mutta voimme päättää, jäävätkö ne ohjaamaan myös tulevia ihmissuhteitamme. Ymmärrys ei muuta sitä, mitä on tapahtunut. Se voi kuitenkin muuttaa sen, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Jos tätä lukiessasi tunnet sydämessäsi pienen piston tai huomaat nyökkääväsi hiljaa, pysähdy hetkeksi. Se ei tarkoita, että sinussa olisi jotakin vialla tai olisit tehnyt väärin. Jokainen lapsi tekee sen, mikä auttaa häntä selviytymään siinä ympäristössä, johon hän syntyy. Joskus se tarkoittaa omien tunteiden sivuuttamista. Joskus jatkuvaa mukautumista. Joskus sitä, että oppii lukemaan muiden mielialoja ennen kuin uskaltaa kuunnella omiaan. Ne eivät ole merkkejä heikkoudesta. Ne ovat joskus olleet viisaita selviytymiskeinoja.
Ja juuri tässä piilee myös toivo. Se, mikä on joskus opittu, voidaan myös oppia ymmärtämään uudella tavalla. Kiintymyssuhde ei ole tuomio eikä kohtalo. Se on lähtöpiste. Kun ymmärrämme, miksi jokin tuntuu meistä tutulta, meidän ei enää tarvitse pitää sitä ainoana mahdollisena tapana rakastaa tai tulla rakastetuksi.
Toivo, joka pitää meidät paikallaan
Moni uskoo, että huonossa parisuhteessa pysytään rakkauden vuoksi.
Rakkaus on toki tärkeä osa tarinaa, mutta usein kaikkein vahvin side on jokin muu – se on toivo.
Toivo siitä, että vielä jonain päivänä kaikki muuttuu. Että toinen ymmärtää. Että hän näkee, kuinka paljon olemme yrittäneet. Että tämän päivän riita jää viimeiseksi ja huominen muistuttaa enemmän sitä ihmistä, johon joskus rakastuimme.
Juuri toivo tekee lähtemisestä niin vaikeaa.
Se kuiskaa hiljaa, ettei vielä kannata luovuttaa. Että ehkä seuraava keskustelu onnistuu paremmin. Ehkä seuraava anteeksipyyntö on vilpitön. Ehkä seuraava viikonloppu on helpompi.
Toivo on kaunis asia.
Ilman sitä emme uskaltaisi rakastaa ketään.
Mutta joskus juuri se ominaisuus, joka tekee meistä kyvykkäitä rakastamaan syvästi, saa meidät myös jäämään liian pitkäksi aikaa paikkaan, jossa rakkautta ei enää kanneta yhdessä.
Silloin emme enää odota muutosta siksi, että näkisimme sitä tapahtuvan.
Odotamme sitä, koska emme ole vielä valmiita hautaamaan sitä tulevaisuutta, jonka olemme rakentaneet sydämessämme.
Ja ehkä juuri siinä kohtaa on hyvä pysähtyä yhden lempeän mutta rehellisen kysymyksen äärelle.
Pidänkö tänään kiinni ihmisestä… vai siitä toivosta, jonka olen hänen ympärilleen rakentanut?
Tähän kysymykseen ei useinkaan löydy vastausta heti.
Eikä tarvitsekaan.
Huonosta parisuhteesta irrottautuminen ei tapahdu yhdessä päätöksessä. Se on usein pitkä matka takaisin omaan itseensä. Matka, jonka aikana joutuu vähitellen luopumaan paitsi toisesta ihmisestä myös niistä uskomuksista, joita on alkanut pitää totuutena itsestään. Että on liian herkkä. Liian vaativa. Liian vaikea rakastaa. Liian vähän jotakin.
Mutta nuo uskomukset eivät synny tyhjästä.
Ne eivät myöskään ole aina meidän omiamme.
Ne voivat olla vuosien aikana sisäistettyjä tulkintoja, jotka ovat vähitellen alkaneet tuntua omalta ääneltämme, vaikka ne ovat alun perin syntyneet jonkun toisen sanoista, teoista tai tavasta kohdata meidät.
Siksi haluan sanoa sinulle yhden asian.
Jos olet joskus jäänyt liian pitkäksi aikaa suhteeseen toivon vuoksi, älä häpeä sitä.
Toivo ei ollut virheesi.
Se, että uskoit hyvään, näit toisessa ihmisessä mahdollisuuden kasvaa ja halusit antaa uuden mahdollisuuden, kertoo ennen kaikkea sinun kyvystäsi rakastaa. Se on kaunis ominaisuus. Maailma tarvitsee enemmän sellaisia ihmisiä, ei vähemmän.
Mutta kauneinkin ominaisuus voi muuttua taakaksi, jos sitä kantaa yksin.
Parisuhteessa toivo kuuluu kahdelle ihmiselle. Samoin vastuu muutoksesta.
Sitä ei voi rakastaa toisen puolesta.
Eikä ketään voi pelastaa, jos hän ei itse halua tulla pelastetuksi.
Ja ehkä juuri siinä alkaa todellinen toipuminen.
Ei silloin, kun lakkaamme uskomasta rakkauteen.
Vaan silloin, kun lakkaamme uskomasta, että meidän pitäisi ansaita se luopumalla itsestämme.
