Mies istuu hupussa yksin tuolilla autiolla kentällä selkä katsojaan päin. Miesten kokema väkivalta jää usein näkymättömäksi.
Hyvinvointi,  Perhe & ihmissuhteet

Mies, josta ei saanut tulla uhri

Meillä on varsin selkeä käsitys siitä, miltä väkivallan uhri näyttää. Mutta mitä tapahtuu, kun ihminen ei sovi tuohon kuvaan? Miesten kokema väkivalta paljastaa ristiriidan, jossa vahvuuden vaatimus, häpeä ja sukupuoleen liittyvät odotukset voivat tehdä kärsimyksestä näkymätöntä. Joskus kaikkein vaikeinta ei ole kertoa, mitä tapahtui, vaan saada toinen ihminen uskomaan, että se todella tapahtui.

Kahdeksanvuotias Mika tulee koulusta kotiin itkuisena ja huuli halki.
Välitunnilla isompi poika on kiusannut häntä ja lyönyt kasvoihin muiden vain seisoessa ympärillä katsomassa.
Kotona isä tuijottaa häntä hetken tiukasti ja kysyy vain yhden asian: löitkö takaisin?

Mika ei lyönyt. Hän itki. Ja oli häpeissään sekä peloissaan.

Hänen oloaan ei helpota yhtään isän uhmakas käsky:
”Jos saat turpaan, annat samalla mitalla takaisin. Ja itkeminen loppuu nyt.”

Samana iltana, kun pikkusisko kiusaa Mikaa ja hän tönäisee tätä, isä nousee ärähtäen pöydästä.
”Tyttöä ei lyödä. Ei ikinä.”

Kaksi sääntöä samana päivänä, samasta suusta. Mika painaa ne mieleensä niin syvälle, että ne kulkevat hänen mukanaan vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Kaksi sääntöä, jotka eivät mahdu samaan elämään

Perinteiseen poikakasvatukseen on kuulunut kirjoittamattomia sääntöjä, joiden vaikutus ulottuu pitkälle aikuisuuteen. Poika ei itke pienistä, ei valita turhasta eikä anna muiden pompotella itseään. Jos koulun pihalla tulee turpiin, hänen odotetaan pitävän puolensa. Avun pyytäminen on voitu tulkita heikkoudeksi, ja kyky selvittää vaikeudet omin voimin on nähty merkkinä siitä, että pojasta kasvaa mies.

Toinen sääntö on lähtöisin tärkeästä väkivallattomuuden periaatteesta. Perinteisessä miehisyyskäsityksessä siihen on kuitenkin usein kietoutunut oletus miehen fyysisestä ylivoimasta. Miehen kuuluu suojella naista, ei pelätä häntä.

Niin kauan kuin elämä kulkee tavallisia uriaan, säännöt eivät ole ristiriidassa keskenään. Ristiriita paljastuu vasta silloin, kun mies joutuu aikuisena oman puolisonsa pahoinpitelemäksi, uhkailemaksi tai kontrolloimaksi. Hän voi olla fyysisesti vahvempi ja silti pelätä. Hän voi haluta suojella itseään, mutta kieltäytyä vastaamasta väkivaltaan väkivallalla. Ja hän voi pelätä, ettei kukaan usko häntä, koska ajatus miehestä naisen väkivallan uhrina sotii juuri sitä kuvaa vastaan, jonka varaan hänen käsityksensä mieheydestä on rakentunut.

Artikkelimme Mika on kuvitteellinen henkilö, eikä siis todellinen ihminen.
Hänet on koottu niistä kokemuksista, joita tutkimukset ja väkivaltatyön ammattilaiset ovat miesten kertomina kuvanneet sekä henkilöhaastatteluista, joita olemme tehneet juttuamme varten.
Mutta hänen kaltaisiaan miehiä on Suomessa tuhansia. Jotkut heistä istuvat tänäkin iltana autossa kotipihalla, koska eivät halua vielä mennä sisään.

Poika, joka oppi lukemaan vanhempiaan

Mikan isä ei ollut hirviö. Hän oli mies, jonka oma isänsä oli kasvattanut kovalla kädellä, ja nyt hän kasvatti omaansa niin kuin parhaiten tiesi.
Kun Mika uhmasi, sai hän remmistä tai tukkapöllyä. Kun hän itki, häntä kutsuttiin tytöksi. Isän viha tuli ja meni aina yhtä nopeasti, ja Mika oppi väistämään sitä kuin säätä.

Äiti ei lyönyt koskaan. Hänen keinonsa olivat hiljaisempia. Kun Mika teki jotain väärin, äiti lakkasi puhumasta hänelle. Päiväksi, joskus kahdeksi. Rakkaus piti ansaita, ja sen saattoi menettää yhdellä väärällä sanalla. Kun äiti oli pahalla tuulella, Mikan tehtävä oli korjata se. Kukaan ei koskaan sanonut sitä ääneen, mutta Mika tiesi sen.

Kotona Mika oppi siis taidon, josta tuli hänen elämänsä kantavin ja vaarallisin: hän oppi lukemaan vanhempiaan. Jo kotiovea avatessaan hän tiesi isän askeleista tai äidin äänensävystä, millainen ilta oli tulossa. Hän tiesi, milloin piti olla hiljaa, milloin hauska ja milloin näkymätön. Hän oppi, että rakkaus ja pelko voivat asua samassa talossa, ja että se on ihan normaalia.

Kantavin siksi, että se piti hänet hengissä. Se teki hänestä pojan, joka huomasi kaiken ja jonka kanssa oli helppo olla. Vaarallisin siksi, että hän oppi samalla, että toisen mieliala on aina tärkeämpi kuin oma olo. Ja kun ihminen on tottunut elämään toisen sään mukaan, hän ei aikuisena huomaa, milloin myrsky on jo hänen omassa kodissaan.

Mika ei ole poikkeus. Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan lähes joka toinen suomalainen mies kertoo kokeneensa alle 15-vuotiaana vanhempiensa tekemää henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Isän tekemää fyysistä väkivaltaa kertoo kokeneensa 18 prosenttia miehistä ja äidin tekemää noin joka kymmenes. Henkistä väkivaltaa vanhemmiltaan on kokenut noin joka kolmas. Vuonna 2025 viranomaisten tietoon tuli vajaat 1 800 lähisuhdeväkivallan alaikäistä poikauhria, ja lähes 90 prosentissa tapauksista tekijä oli oma vanhempi.

Henkinen väkivalta jättää usein syvemmät jäljet kuin isku, koska siitä ei jää mitään, mitä voisi näyttää. Lapsi ei osaa sanoa, että häntä mitätöidään, manipuloidaan tai rangaistaan hiljaisuudella. Hän vain oppii, että hänessä on jotain vikaa, ja yrittää kovemmin.

Lapsuuden koti ei jää lapsuuteen. Tilastokeskuksen yliaktuaari Miina Keski-Petäjä tiivistää tutkimuksen havainnon: ”Tulosten mukaan sekä lapsuudessa koettu että todistettu väkivalta ovat vahvassa yhteydessä myöhemmin elämässä kohdattuun parisuhdeväkivaltaan.”

Tämä selittää paljon. Ihminen, joka on oppinut lapsena lukemaan vanhempansa mielialaa ja kantamaan vastuun siitä, ei välttämättä tunnista aikuisena, kun sama alkaa toistua hänen omassa parisuhteessaan. Hänelle se ei tunnu väärältä. Se tuntuu tutulta.

Miesten kokema väkivalta: luvut, jotka eivät sovi kuvaan

Mika on nyt 46-vuotias. Hänellä on vakituinen työ, asuntolaina ja viisivuotias tytär, joka nukkuu mieluiten isänsä kainalossa. Ulkopuolisen silmin hänen elämänsä näyttää tavalliselta. Juuri siksi kukaan ei kysy.

Tilastokeskuksen kesäkuussa 2026 julkaisemien tietojen mukaan Suomessa tuli vuonna 2025 viranomaisten tietoon noin 15 500 pari- ja lähisuhdeväkivallan uhria.
Aikuisia miesuhreja oli noin 3 100, ja heidän määränsä kasvoi lähes 28 prosenttia edellisestä vuodesta. Miehiin kohdistuneesta lähisuhdeväkivallasta 42 prosenttia oli nykyisen avio- tai avopuolison tekemää.

Kaikki väkivalta ei kuitenkaan tapahdu parisuhteessa.
Miehillä oman lapsen tekemän väkivallan osuus oli 12 prosenttia ja sisarusten tekemän 9 prosenttia, kumpikin selvästi suurempi kuin naisilla. Tekijä voi tällöin olla aikuinen lapsi, joka on muuttunut arvaamattomaksi, tai sisarus, jonka kanssa riidat eivät koskaan päättyneet lapsuuteen.

Luvut kertovat vain siitä, mikä on tullut viranomaisten tietoon. Niistä ei voi suoraan päätellä, kuinka paljon väkivalta on lisääntynyt ja kuinka paljon kasvu johtuu siitä, että sitä ilmoitetaan, tunnistetaan ja kirjataan aiempaa paremmin. Läheskään kaikkea lähisuhdeväkivaltaa ei koskaan ilmoiteta kenellekään.

Samalla luvut muistuttavat väkivallan sukupuolittuneisuudesta. Täysi-ikäisistä uhreista 74 prosenttia oli naisia, ja epäillyistä tekijöistä 75 prosenttia oli miehiä. Vakavaan ja seksuaaliseen väkivaltaan liittyy omia sukupuolittuneita piirteitään. Näiden tosiasioiden tunnustaminen ei kuitenkaan edellytä miesuhrien kokemusten vähättelyä. Tilastollinen enemmistö ei määrittele sitä, kenen yksittäinen kokemus ansaitsee tulla otetuksi vakavasti.

Kun koti lakkaa olemasta turvasatama

Se ei alkanut lyönnillä. Ensin puoliso alkoi lukea Mikan viestejä. Se oli kuulemma rakkautta: hän vain välitti niin paljon. Sitten ystävien näkeminen alkoi aiheuttaa riitoja, joten Mika lakkasi näkemästä heitä. Kun hän tuli töistä kotiin kymmenen minuuttia myöhässä, kotona odotti mykkäkoulu, joka saattoi kestää päiviä.

Mika tunsi sen. Se oli äidin hiljaisuus, vain eri ihmisen kasvoilla. Ja hän teki niin kuin oli lapsena oppinut: luki kumppaniaan jo ovea avatessaan ja yritti korjata tunnelman ennen kuin se ehti räjähtää. Hän alkoi valita sanojaan. Hän jätti kertomatta asioita, joita hänellä ei olisi ollut mitään syytä salata. Hän luopui jopa sählyvuorosta, jota oli pelannut viisitoista vuotta, koska se ei ollut riidan arvoinen.

Ulkopuolinen ei olisi nähnyt yksittäisissä hetkissä mitään poikkeavaa. Puhelimen tutkiminen näyttää mustasukkaisuudelta, ystävien rajoittaminen huolenpidolta ja jatkuva arvostelu parisuhteen tavallisilta riidoilta. Mutta yhdessä ne olivat muuttaneet kodin paikaksi, jossa Mika oli koko ajan varuillaan.

Moni ajattelee yhä, että väkivalta on vasta sitä, mistä jää mustelma. Mutta henkinen väkivalta on usein pahempaa. Se ei jätä jälkeä, jota voisi näyttää lääkärille, poliisille tai edes ystävälle. Se syö ihmistä sisältä päin, kunnes hän ei enää luota omiin havaintoihinsa. Kun kuulet tarpeeksi monta kertaa olevasi liian herkkä, kuvittelevasi asioita tai olevasi itse syy toisen raivoon, alat lopulta uskoa sen.

Väkivallan tunnistamisessa onkin tärkeää katsoa yksittäisten tekojen lisäksi niiden muodostamaa kokonaisuutta. Riita, jossa molemmat ilmaisevat suuttumustaan, ei sellaisenaan ole sama asia kuin järjestelmällinen kontrollointi ja manipulointi.
Toistuva uhkailu,  nöyryyttäminen, valehtelu, eristäminen ja pelon avulla hallitseminen voivat muodostaa väkivaltaisen suhteen ilman jatkuvaa fyysistä pahoinpitelyä. Myös seksuaalinen painostaminen ja taloudellisen riippuvuuden hyväksikäyttö ovat väkivaltaa, eikä niiden vakavuutta määritä tekijän sukupuoli.

Kodin pitäisi olla paikka, jossa ihminen voi laskea puolustuksensa. Parisuhteeseen kuuluvat luottamus, yhteiset muistot, taloudelliset sidokset ja tulevaisuuden suunnitelmat. Kun suhteessa on lapsi, väkivallan seuraukset ulottuvat myös vanhemmuuteen. Tällaisesta suhteesta irtautuminen ei ole yksittäinen päätös, jonka ihminen voi tehdä ilman pelkoa, menetyksiä tai käytännön esteitä.

Mika tunnisti puolisonsa teot loukkaaviksi ja pelottaviksi. Silti hän epäröi kutsua niitä väkivallaksi. Sanan käyttäminen olisi merkinnyt sen myöntämistä, ettei hänen oma kotinsa ollut turvallinen. Ja samalla hänen olisi pitänyt hyväksyä ajatus itsestään ihmisenä, joka tarvitsee apua.

Kuka saa pelätä ketä?

Eräänä marraskuun iltana kahvikuppi lentää seinään sentin päähän Mikan päästä. Sen perään tulee isku kasvoihin, sitten toinen. Puoliso huutaa, haukkuu ja solvaa Mikaa aivan iholla.
Mika ei lyö takaisin. Hän ei nosta käsiään, ei edes ääntään.
Päässä kaikuu isän ääni: tyttöä ei lyödä. Ei ikinä.
Hän menee kylpyhuoneeseen, lukitsee oven ja istuu lattialla puhelin kädessä.

Hän ei soita kenellekään. Mitä hän sanoisi? Että hän, mies, joka on puolisoaan päätä pidempi, pelkää omassa kodissaan? Oven takaa kuuluu ivallinen huudahdus, joka jää soimaan hänen korviinsa vielä vuosiksi eteenpäin.

”Kukaan ei tule uskomaan sua! Sä oot säälittävä!”

Fyysiseen voimaan liittyy yksi sitkeimmistä miehen uhrikokemusta hämärtävistä oletuksista. Jos mies on puolisoaan kookkaampi, hänen ajatellaan voivan lopettaa väkivallan halutessaan. Ajatus kuulostaa yksinkertaiselta, kunnes siihen liitetään kaikki ne tekijät, joista todellinen ihmissuhde muodostuu.

Fyysinen voima ei poista pelkoa. Se ei suojaa uhkailulta, nöyryyttämiseltä tai seksuaaliselta pakottamiselta. Se ei ratkaise tilannetta, jossa ihminen pelkää menettävänsä lapsensa, kotinsa tai läheisensä. Jos väkivaltaa käyttävä puoliso uhkaa vahingoittaa itseään, levittää valheellisia väitteitä tai vaikeuttaa yhteyttä lapseen, miehen voima ei kerro hänelle, miten hän pääsisi turvaan.

Lapsuuden sääntö, ettei naista lyödä, on tärkeä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että miehen pitäisi jäädä väkivallan kohteeksi. Hänellä on oikeus suojautua, poistua vaarallisesta tilanteesta ja hakea apua. Itsensä suojeleminen ei edellytä kostamista eikä väkivallan hyväksymistä.

Silti moni mies pelkää, että jo yritys irrottautua tilanteesta tulkitaan väärin. Hän miettii, uskotaanko häntä, jos puoliso kertoo tapahtumat toisin. Pelot eivät tarkoita, että viranomaiset järjestelmällisesti toimisivat miehiä vastaan. Mutta ne voivat ratkaista sen, uskaltaako yksittäinen ihminen pyytää apua.

HUS Psykiatrian johtava psykologi Jan-Henry Stenberg sanoo asian suoraan: ”Mies voi joutua vakavan ja traumatisoivan väkivallan kohteeksi myös lähisuhteessa. Häpeä ja pelko siitä, ettei häntä uskota, voivat kuitenkin estää avun hakemisen. Siksi ammattilaisten on kysyttävä väkivallasta suoraan ja ilman sukupuoleen perustuvia oletuksia.”

Hiljaisuuden hinta

Kesällä Mika istuu mökin laiturilla vanhan koulukaverinsa kanssa. Saunan jälkeen ja muutaman kaljan voimalla hän rohkaistuu sanomaan ääneen jotain, mitä ei ole sanonut aiemmin kenellekään. Että kotona on välillä tosi paskaa. Että hän pelkää.

Kaveri naurahtaa. Ei pahalla, vaan niin kuin miehet naurahtavat, kun eivät tiedä, mitä sanoa.

”Häh? Eikö sen pitäisi mennä toisin päin?”

Mika naurahtaa mukana. Hän ei ota asiaa enää koskaan puheeksi.

Syksyllä hän käy työterveyslääkärillä, koska ei ole nukkunut kunnolla kuukausiin. Puhutaan unirytmistä, ruutuajasta ja liikunnasta. Hän saa lääkereseptin ja ohjeen vähentää kahvia. Kukaan ei kysy, miltä kotona tuntuu ja miten siellä menee.

Väkivallan vaikutukset eivät rajoitu siihen hetkeen, jolloin toinen ihminen satuttaa. Ne jatkuvat arjessa, muuttavat käsitystä omasta turvallisuudesta ja kaventavat elämää vähitellen. Jatkuva varuillaanolo kuluttaa voimavaroja. Toistuva nöyryyttäminen heikentää luottamusta omiin havaintoihin. Ihminen alkaa epäillä, onko hänen kokemuksensa riittävän vakava vai pitäisikö hänen vain oppia suhtautumaan siihen toisin.

Häpeä on tässä erityisen vaikea tunne, koska se kohdistuu ihmisen käsitykseen omasta arvostaan. Syyllisyys liittyy tavallisesti johonkin tekoon. Häpeässä koko oma minä tuntuu riittämättömältä. Mika tietää järjellään, ettei hän ole vastuussa toisen ihmisen teoista. Silti hän tuntee epäonnistuneensa. Hän on aina ajatellut olevansa mies, joka ratkaisee ongelmat ja pitää perheestään huolta. Nyt hän ei pysty hallitsemaan edes sitä, mitä hänen omassa kodissaan tapahtuu.

Miessakit ry:n Väkivaltaa Kokeneet Miehet -toiminta on kohdannut tällaisia miehiä kymmenen vuoden ajan. Väkivaltatyöntekijä Jussi Pekkola kuvaa, mitä vaikeneminen voi pahimmillaan aiheuttaa: ”Kymmenen vuoden asiakastyön perusteella tiedämme, että moni mies kokee tulevansa vähätellyksi tai ettei häneltä edes kysytä väkivallan kokemuksista ja niiden seurauksista. Kun kokemuksia ei tunnisteta tai oteta vakavasti, häpeä syvenee ja tunne epäonnistumisesta miehenä voi vahvistua. Moni vetäytyy yksinäisyyteen, joka on yksi miehille tyypillinen väkivallan seuraus. Vakavimmillaan kohtaamattomuus ja vähättely voivat kääntää väkivallan synnyttämän vihan sisäänpäin ja johtaa itsetuhoisiin ajatuksiin tai tekoihin.”

Lause pysäyttää, kun sen rinnalle laskee toisen luvun. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa kuoli vuonna 2025 itsemurhaan 725 ihmistä. Heistä 524 oli miehiä. Vaikka itsemurhien määrä on puolittunut 1990-luvun huippuvuosista, myönteinen kehitys on viime vuosina pysähtynyt.

Itsemurhaa ei voi selittää yksin mieheyden odotuksilla, parisuhdeväkivallalla tai vaikeudella puhua tunteista. Lukujen takana on hyvin erilaisia ja monimutkaisia elämäntilanteita. Silti kysymys on syytä esittää ääneen: tunnistammeko miesten hädän ajoissa, ja millaiseksi olemme tehneet heille avun pyytämisen? Toivottomuuteen voi saada apua, ja kriisistä voi selviytyä. Tämän artikkelin lopusta löydät numerot, joihin voi soittaa ympäri vuorokauden.

Toinen haava syntyy, kun kertomusta epäillään

Kaikki miehet eivät kohtaa vähättelyä. Moni saa apua läheisiltään ja ammattilaisilta. Mutta jo epäuskon mahdollisuus voi ratkaista sen, uskaltaako ihminen kertoa kokemuksestaan ensimmäistä kertaa.

Ajatellaan, millainen ero kahdella kysymyksellä voi olla. Toinen kysyy, miksei mies lähtenyt suhteesta. Toinen kysyy, mikä teki lähtemisestä vaikeaa. Ensimmäinen voi tuntua syytökseltä, vaikka kysyjä tarkoittaisi hyvää. Jälkimmäinen avaa mahdollisuuden kertoa pelosta, lapsesta, taloudesta, uhkailusta ja kaikista niistä sidoksista, joita ulkopuolinen ei ole nähnyt.

Sama koskee kysymystä puolustautumisesta. Jos mies kertoo puolisonsa lyöneen häntä, keskustelu ajautuu helposti siihen, miksei hän käyttänyt voimaansa tilanteen lopettamiseen. Silloin huomio siirtyy väkivallan tekijän vastuusta uhrin oletettuihin kykyihin. Väkivallan kohteeksi joutuneen ei kuitenkaan tarvitse todistaa olleensa riittävän heikko, jotta tapahtunut otettaisiin vakavasti.

Tämä on tärkeä havainto myös auttamisjärjestelmän näkökulmasta. Ammattilaisen ei tarvitse olettaa, että jokainen parisuhteessaan ahdistunut mies on väkivallan uhri. Hänen täytyy kuitenkin pitää mahdollisuus avoimena. Turvallisuudesta, uhkailusta ja kontrolloinnista voi kysyä suoraan ja rauhallisesti ilman, että vastaus päätellään valmiiksi sukupuolen perusteella.

Kertomuksen vastaanottaminen vakavasti ei tarkoita, että jokainen väite hyväksyttäisiin tutkimatta. Se tarkoittaa, ettei ihmisen kokemusta hylätä jo ennen selvittämistä siksi, ettei hän vastaa totuttua kuvaa uhrista.

Vahvuuden perintö

Mieheyden ihanteet ovat muuttuneet, mutta niiden vanhat kerrostumat eivät katoa nopeasti. Nykyajan mieheltä odotetaan tunneälyä, kykyä puhua vaikeista asioista ja halua osallistua tasavertaisesti perheen arkeen. Samaan aikaan elää sitkeästi ajatus järkkymättömästä miehestä, joka pitää päänsä kylmänä, kantaa vastuunsa eikä romahda.

Niin kauan kuin elämä sujuu, odotukset mahtuvat samaan ihmiseen. Vaikeuksien keskellä niistä tulee lähes mahdoton yhtälö. Miehen pitäisi tunnistaa tunteensa mutta hallita ne, kertoa ongelmistaan mutta selvitä niistä, osoittaa herkkyyttä mutta pysyä ihmisenä, johon muut voivat aina nojata. Jos hän epäonnistuu, epäonnistuminen voi ulottua itse ongelmaa syvemmälle. Hän ei menetä vain hallintaa tilanteesta, vaan alkaa epäillä arvoaan miehenä, merkitystään muille ja lopulta paikkaansa maailmassa.

Haavoittuvuus ei aina näy kyynelinä. Se voi näkyä vetäytymisenä, unettomuutena, ärtyneisyytenä, ylenpalttisena työntekoon uppoutumisena tai vaikeutena luottaa muihin. Mikään yksittäinen oire ei todista väkivallasta, mutta ihmisen pahoinvointi voi saada monia muotoja.

Yhtä ainoaa miesuhrin tarinaa ei ole olemassa. Nuoren miehen kokema seurusteluväkivalta, ikääntyneen miehen riippuvuus väkivaltaisesta läheisestä ja isän pelko lapsensa menettämisestä ovat hyvin erilaisia tilanteita. Myös samaa sukupuolta olevien parisuhteissa esiintyy väkivaltaa, ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat miehet voivat kohdata avun hakemisessa omia esteitään.

Silti yksi kysymys yhdistää heitä kaikkia. Millaisen tilan annamme miehelle, joka ei vastaa odotuksiamme? Miehelle, joka pelkää, epäonnistuu, joutuu alistetuksi tai tarvitsee toisen ihmisen apua?

Vastausta voi etsiä siitä, miten puhumme pojille. Palataan hetkeksi siihen iltaan, kun kahdeksanvuotias Mika tuli kotiin huuli halki. Mitä jos isä olisi sanonut kahden säännön lisäksi kolmannen? Jos joku satuttaa sinua, kuka tahansa ja missä tahansa, kerro siitä minulle. Pelko on viesti, johon kannattaa kiinnittää huomiota. Turvaa saa hakea, ja vaikeasta kokemuksesta voi kertoa ilman häpeää.

Mieheyden moninaisuuden hyväksyminen ei vähennä vahvuuden arvoa. Päinvastoin se voi vapauttaa vahvuuden tehtävästä, johon se ei koskaan yksin riittänyt. Ihminen voi olla rohkea ja silti peloissaan, vastuullinen ja silti avun tarpeessa. Hän voi pitää huolta toisista luopumatta siitä, että hänestäkin huolehditaan.

Oikeus tulla nähdyksi

On helmikuu, ja kello on vähän yli kolme yöllä. Mika istuu autossaan kotipihalla moottori sammutettuna. Tytär on yötä isovanhemmilla. Sisällä palaa vielä valo, eikä Mika halua mennä sisään.

Hän on googlannut sanoja ”mies” ja ”väkivalta” niin monta kertaa, että hakukone tarjoaa niitä jo itse. Tänä yönä hän soittaa.

Puhelimeen vastaa rauhallinen ääni. Se ei naura. Se ei kysy, miksei hän lähtenyt. Se kysyy ensin, onko hän nyt turvassa. Ja sitten se kysyy, mikä on tehnyt lähtemisestä niin vaikeaa.

Mika on pitkään hiljaa. Sitten hän alkaa puhua. Ensimmäistä kertaa elämässään hän kertoo jollekulle kahvikupista, lukitusta kylpyhuoneen ovesta ja lauseesta, jonka mukaan kukaan ei uskoisi häntä.
Mutta häntä uskotaan. Ja häntä kuunnellaan. Siinä hetkessä Mika on ylpeä itsestään.

Tarina ei toki pääty tähän. Väkivallasta selviytyminen ei etene suoraviivaisesti, eikä yksi puhelu ratkaise kaikkea. Joku hakee apua nopeasti, toinen vasta vuosien kuluttua. Osa tarvitsee turvaa heti, osa ymmärtää kokemustensa vakavuuden vasta suhteen päätyttyä. Kaikki eivät halua käyttää itsestään sanaa uhri, eikä heidän tarvitsekaan. Sana voi kuvata tapahtunutta ilman, että siitä tulee ihmisen pysyvä identiteetti.

Mutta avun saaminen voi alkaa juuri tällaisesta pienestä ja ratkaisevasta hetkestä: siitä, että kokemusta ei enää tarvitse selittää pois. Kun väkivallan kohteeksi joutunut saa kertoa tapahtuneesta ilman pilkkaa tai vähättelyä, hän voi alkaa katsoa tilannettaan muustakin kuin oman oletetun epäonnistumisensa näkökulmasta. Hän saa tietoa väkivallan muodoista, alkaa pohtia turvallisia vaihtoehtoja ja rakentaa vähitellen takaisin luottamusta omaan arviointikykyynsä.

Suomessa Miessakit ry tarjoaa miehille keskusteluapua fyysisen, henkisen, seksuaalisen ja taloudellisen väkivallan kokemuksiin. Nollalinjan maksuton auttava puhelin palvelee lähisuhdeväkivaltaa kokeneita sukupuolesta riippumatta ympäri vuorokauden. Turvakotien palvelut ovat avoimia kaikille, jotka kokevat lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa.

Palvelujen rinnalla tarvitaan kuitenkin kulttuurista muutosta. Miehen pitäisi voida kertoa kokemastaan ystävälle, läheiselle, lääkärille tai viranomaiselle ilman, että keskustelu alkaa hänen mieheytensä arvioimisella. Meidän olisi opittava erottamaan toisistaan ihmisen ulkoinen olemus ja hänen todellinen turvallisuutensa.

Lopulta kyse on siitä, millaista yhteiskuntaa rakennamme. Jos pidämme kiinni käsityksestä, jonka mukaan tietynlaiset ihmiset ovat luonnostaan vahvoja ja toiset tarvitsevat suojelua, jätämme huomaamatta molempien todelliset kokemukset. Yksikään ihminen ei ole turvassa pelkän sukupuolensa ansiosta. Eikä kenenkään kokema väkivalta muutu vähäisemmäksi siksi, että hän näyttää kykenevältä puolustautumaan.

Miehen ei tarvitse menettää vahvuuttaan voidakseen tunnustaa haavoittuvuutensa. Hänen ei myöskään tarvitse luopua arvokkuudestaan saadakseen apua.

Ehkä vaikein muutos odottaa lopulta meitä muita. Osaammeko kohdata miehen, jonka kertomus rikkoo käsityksemme siitä, kuka voi pelätä ketä? Pystymmekö kuuntelemaan ilman, että alamme heti etsiä selitystä, joka palauttaisi maailman meille tuttuun järjestykseen?

Väkivallan kohteeksi joutunut mies on ihminen myös silloin, kun hän on peloissaan, haavoittunut ja vailla vastauksia. Hän tarvitsee ympäristön, joka näkee sen.

Ja ehkä jossain istuu tänäkin iltana mies autossa kotipihalla. Jos se olet sinä, tiedä tämä: sinua uskotaan.

Apua ja tukea

Nollalinja, maksuton ja ympärivuorokautinen auttava puhelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneille sukupuolesta riippumatta: 116 016. nollalinja.fi

Miessakit ry, Väkivaltaa Kokeneet Miehet -toiminta tarjoaa keskusteluapua väkivaltaa kokeneille miehille. miessakit.fi

MIELI ry:n Kriisipuhelin päivystää ympäri vuorokauden numerossa 09 2525 0111, jos olo on toivoton tai mielessä on itsetuhoisia ajatuksia. mieli.fi

Välittömässä vaarassa soita 112.

Toimituksen huomautus

Artikkeli on julkaistu 19. marraskuuta, jolloin vuosittain vietetään kansainvälistä miestenpäivää (International Men’s Day). Päivän 2026 teema on The Future Is Everyone, tulevaisuus kuuluu kaikille.

Artikkelin Mika on kuvitteellinen henkilö. Hänen tarinansa on koottu tutkimuksissa ja väkivaltatyön asiantuntijaorganisaatioiden aineistoissa kuvatuista, miehille tyypillisistä kokemuksista. Muilta osin artikkeli perustuu julkisesti saatavilla oleviin tutkimuksiin ja tilastoihin. Jan-Henry Stenbergin ja Jussi Pekkolan lainaukset ovat Miessakit ry:n 30.10.2026 julkaisemasta tiedotteesta ja Miina Keski-Petäjän lainaus Tilastokeskuksen uutisesta 3.3.2025. SuVia STORIES on tehnyt artikkelia varten henkilöhaastatteluja.

Lähteet ja lisätietoa

  • Tilastokeskus (9.6.2026): Pari- ja lähisuhdeväkivallan uhrien määrä kasvoi 20 % vuonna 2025. stat.fi
  • Tilastokeskus (3.3.2025): Lähes joka toinen kertoo kokeneensa lapsuudessa vanhempien tekemää henkistä tai fyysistä väkivaltaa. stat.fi
  • Tilastokeskus (29.10.2026): Kuolemansyyt 2025. stat.fi
  • Miessakit ry (30.10.2026): Miesten kokema väkivalta jättää pitkäkestoisia seurauksia, joista puhutaan liian vähän. sttinfo.fi
  • Scott-Storey, K. ym.: What About the Men? A Critical Review of Men’s Experiences of Intimate Partner Violence. Trauma, Violence, & Abuse. pmc.ncbi.nlm.nih.gov
  • Lien, Marianne Inéz & Lorentzen, Jørgen (2019): Men’s Experiences of Violence in Intimate Relationships. Palgrave Macmillan. link.springer.com
  • Jokela, Reetta (2024): Miehet parisuhdeväkivallan uhrina. Opinnäytetyö. theseus.fi
  • International Men’s Day: internationalmensday.com