Parisuhteen näkymätön hintalappu
Kaikilla ihmissuhteilla on vaikutuksensa meihin. Parhaimmillaan ne auttavat meitä kasvamaan omanarvon tunteviksi. Pahimmillaan ne tekevät juuri päinvastoin.
Mutta mitä tapahtuu silloin, kun huonon parisuhteen todellinen hinta ei olekaan ero, menetetyt vuodet tai rikkoutuneet unelmat – vaan vähitellen mureneva käsitys siitä, kuka oikeastaan olet? Sillä kaikkein kallein hinta parisuhteessa ei ole koskaan toinen ihminen. Se on yhteys omaan itseen.
Kun puhumme huonoista parisuhteista, keskustelu kääntyy usein väistämättä siihen, miksi joku jäi.
Miksi et lähtenyt aiemmin?
Miksi annoit sen jatkua?
Kuinka et nähnyt, mitä muut näkivät?
Nämä kysymykset kuulostavat yksinkertaisilta, ehkä jopa loogisilta.
Ne ovat kuitenkin lähes aina vääriä kysymyksiä, sillä samalla ne paljastavat, kuinka vähän ymmärrämme siitä, mitä ihmisessä todella tapahtuu, kun rakkaus alkaa vähitellen satuttaa enemmän kuin kannatella.
Harva ihminen jää suhteeseen siksi, että haluaisi voida huonosti. Tai koska nauttisi toisen vallasta, vähättelystä tai jatkuvasta epävarmuudesta.
Useimmiten syy on paljon syvemmällä. Joskus niin syvällä, ettei ihminen itsekään enää osaa sanoa, miksi lähteminen tuntuu mahdottomalta. Huonoon parisuhteeseen ei yleensä jäädä siksi, ettei nähtäisi sen ongelmia. Sinne jäädään, koska uskomme vielä pitkään toisen voivan muuttua. Että jos vain rakastamme hieman enemmän, olemme kärsivällisempiä, löydämme oikeat sanat tai teemme kaiken vähän paremmin, jokin vielä muuttuu.
Toivo on yksi ihmisyyden kauneimmista puolista. Juuri siksi siitä voi tulla myös kaikkein raskain taakka kantaa.
Parisuhteessa emme pidä kiinni vain toisesta ihmisestä. Pidämme kiinni myös siitä tulevaisuudesta, johon olemme jo ehtineet uskoa. Siitä yhteisestä elämästä, jonka olemme rakentaneet mielessämme niin eläväksi, että siitä luopuminen tuntuu joskus vaikeammalta kuin itse suhteesta.
Ehkä juuri siksi empaattiset, lojaalit ja syvästi rakastavat ihmiset jäävät usein suhteisiin pidemmäksi aikaa kuin ulkopuolinen ymmärtää. Ei siksi, että he olisivat heikkoja. Päinvastoin. Heidän vahvuutensa ovat juuri niitä ominaisuuksia, jotka pitävät yllä toivoa. Kyky nähdä toisessa hyvää. Kyky antaa anteeksi. Kyky uskoa siihen, että jokaisen ihmisen sisällä on jotakin, joka ansaitsee vielä yhden mahdollisuuden.
Mutta rakkaudella on yksi raja, jota sen ei koskaan pitäisi ylittää.
Se hetki, jolloin yrittäessämme pelastaa toista, alamme vähitellen kadottaa itsemme.
Sillä loppujen lopuksi kyse ei ole vain rakkaudesta.
Kyse on identiteetistä.
Siitä tavasta, jolla olemme vuosien – joskus koko elämän – aikana oppineet katsomaan itseämme.
Ehkä juuri siksi kaikkein suurin tragedia ei ole se, että joku kohtelee meitä huonosti.
Vaan se surullisen hiljainen hetki, jolloin alamme vääristyneesti uskoa, että se on kaikki, mitä voimme parisuhteiltamme odottaa ja niissä saavuttaa.
Kun rakkaus alkaa kirjoittaa uudelleen sitä, kuka olet
Yksikään ihminen ei synny valmiin identiteetin kanssa. Käsitys siitä, kuka olemme ja mikä on oma arvomme, rakentuu hitaasti koko elämän ajan. Se alkaa paljon ennen ensimmäistä parisuhdetta – ensimmäisistä katseista, ensimmäisistä sanoista ja siitä, miten meitä lohdutetaan silloin, kun itkemme. Siitä, miten meitä kuunnellaan, miten meille puhutaan ja millaisena opimme näkemään itsemme toisten silmien kautta.
Jokainen ihmissuhde jättää meihin jäljen. Vanhemmat, sisarukset, ystävät, ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen sydänsuru kirjoittavat kaikki oman rivinsä siihen tarinaan, jota kutsumme identiteetiksi. Ne muovaavat hiljalleen käsitystämme siitä, mitä rakkaus on, mitä voimme odottaa toisilta ihmisiltä ja ennen kaikkea siitä, mitä uskomme itse ansaitsevamme.
Siksi ei ole sattumaa, että juuri ihmissuhteet voivat myös alkaa kirjoittaa tuota tarinaa uudelleen.
Harva ihminen herää eräänä aamuna ja huomaa kadottaneensa itsensä. Todellisuus on paljon hiljaisempi. Ensin jää jokin pieni asia sanomatta, koska siitä syntyisi turha riita. Sitten huomaat pyytäväsi anteeksi asioita, joista sinun ei pitäisi koskaan joutua pyytämään anteeksi. Vähitellen alat tarkkailla omia sanojasi, ilmeitäsi ja jopa ajatuksiasi. Mietit yhä useammin, miten toinen mahtaa reagoida, mitä kannattaa sanoa ja mitä jättää sanomatta. Huomaamattasi alat tehdä elämässäsi yhä pienempiä kompromisseja, kunnes eräänä päivänä huomaat, ettet enää oikein tiedä, missä kompromissit loppuvat ja sinä itse alat.
Ehkä kaikkein salakavalinta on se, ettei muutos ala toisesta ihmisestä vaan omasta mielestä. Jossain vaiheessa emme enää kyseenalaista hänen käytöstään. Alamme kyseenalaistaa itseämme. Ehkä minä ylireagoin. Ehkä olen liian herkkä. Ehkä vaadin liikaa. Ehkä tämä onkin minun vikani.
Juuri siinä piilee huonon parisuhteen kaikkein näkymättömin voima. Se ei muuta sitä, kuka olet. Se muuttaa vähitellen sitä, mitä uskot olevasi.
Siksi niin moni kuvailee eron jälkeen samaa tunnetta, vaikka heidän tarinansa olisivat keskenään täysin erilaisia.
”En enää tunnistanut itseäni.”
Tuo lause ei synny yhdessä riidassa eikä yhdessä huonossa päivässä. Se syntyy hitaasti, vuosien aikana, kun yhteys omaan itseen alkaa vähitellen haurastua.
Ja ehkä juuri siksi takaisin löytäminen ei ala uuden parisuhteen etsimisestä. Se alkaa siitä hiljaisesta hetkestä, jolloin uskaltaa kysyä itseltään:
Kuka minä olin ennen kuin aloin uskoa, etten riitä juuri tällaisena?
